Hän vastasi: "Se ei olekaan ihmeellistä. Kerron sinulle syyn, kun meillä on enemmän aikaa."
Palasimme yhdessä koppiimme, jossa Xodar odotti, ja laskeuduimme lattialle neuvottelemaan hänen kanssaan, kunnes tunti oli kulunut.
Teimme suunnitelmat lähimmän tulevaisuuden varalle ja vannoimme juhlallisen valan taistella kuolemaan saakka toistemme puolesta mitä vihollista vastaan hyvänsä, sillä tiesimme, että jos onnistuisimmekin pääsemään karkuun ensisyntyisten käsistä, meillä vielä olisi koko maailma vastassamme — piintyneen taikauskon valta on mahtava.
Sovimme, että minä ohjaisin alusta, kun olisimme sille päässeet, ja että jos vaurioitta saapuisimme ulkomaailmaan, pyrkisimme pysähtymättä Heliumia kohti.
"Miksi Heliumiin?" kysäisi punainen nuorukainen.
"Olen heliumilainen prinssi", vastasin.
Hän silmäsi minua oudosti, mutta ei virkkanut sen enempää koko asiasta. Ihmettelin silloin, mitä hänen ilmeensä saattoi merkitä, mutta muut, kiireellisemmät asiat haihduttivat sen pian mielestäni, eikä minulla ollut tilaisuutta ajatella sitä ennenkuin myöhemmin.
"Tulkaa!" sanoin vihdoin. "Nyt on yhtä sopiva aika kuin koskaan.
Lähtekäämme!"
Seuraavalla hetkellä olin väliseinän harjalla nuorukainen vierelläni. Aukaisin varushihnojeni soljet ja liitin ne pitkäksi vyöksi, jonka toisen pään laskin alhaalla odottavalle Xodarille. Hän tarttui siihen ja istui pian vierellämme.
"Kuinka yksinkertaista!" Hän nauroi.