"Kaiken muun pitäisi olla vieläkin yksinkertaisempaa", vastasin. Sitten nousin vankilan ulkoseinälle, juuri parhaiksi korkealle voidakseni tirkistää sen yli pitämään silmällä vartijaa. Viisi minuuttia varrottuani hän tuli näkyviin, astellen hidasta, etanamaista käyntiään rakennuksen ympäri.
Odotin, kunnes hän oli kääntynyt rakennuksen nurkitse, joten hän ei enää voinut nähdä vankilan sille puolelle, josta pakomme alkaisi. Heti kun hän katosi nurkan taakse, tartuin Xodariin ja vedin hänet seinän harjalle. Pistin varustushihnojen toisen pään hänen käteensä ja laskin hänet nopeasti maahan. Sitten nuorukainen vuorostaan tarttui hihnaköyteen ja liukui Xodarin vierelle.
Edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti he eivät jääneet odottamaan minua, vaan menivät varovasti rantaan, noin kolmenkymmenen metrin pituisen matkan, nukkuvia sotilaita täynnä olevan vartijamajan seinävieritse.
Heidän edettyään kymmenkunnan askelta minäkin pudottauduin maahan ja seurasin hitaasti heidän perässään rantaa kohti. Vartijamajan sivuitse mennessäni ajatus siellä olevista hyvistä säilistä sai minut pysähtymään, sillä jos miekat olivat koskaan kellekään tarpeen, niin toverini ja minä niitä tarvitsimme vaarallisella matkalla, jolle olimme lähdössä.
Vilkaisin Xodariin ja nuorukaiseen päin ja näin, että he olivat jo solahtaneet veteen laiturin reunalta. Suunnitelmamme mukaan heidän oli pysyttävä riippumassa sementtimäisen laiturin ääreen kiinnitetyistä metallirenkaista, niin että vain suu ja nenä olivat veden pinnalla, kunnes yhtyisin heihin.
Vartijahuoneessa olevat miekat tuntuivat minusta perin houkuttelevilta, ja emmin hetkisen, puolittain taipuvaisena uskaltautumaan vaaraan yrittämällä ottaa niitä niin monta kuin tarvitsimme. Sananparsi: ken empii on mennyttä, osoittautui paikkansapitäväksi tälläkin kertaa, sillä seuraavalla hetkellä hiivin vartijain majoitushuoneen ovea kohti.
Työnsin sen hiljaa raolleen niin paljon, että näin tusinan mustia sotilaita makaavan silkkivaippojensa päällä sikeässä unessa. Huoneen toisessa päässä olevaan telineeseen oli pistetty heidän miekkansa ja ampuma-aseensa. Varovasti työnsin ovea hieman enemmän auki, niin että mahduin hiipimään sisään. Sarana vingahti valittavasti. Yksi miehistä liikahti, ja sydämeni tuntui lakkaavan sykkimästä. Sadattelin itseäni hulluksi, kun olin tällä tavoin saattanut vaaraan karkaamismahdollisuutemme. Mutta nyt ei enää auttanut muu kuin olla leikissä mukana loppuun asti.
Nopeasti ja äänettömästi kuin tiikeri hypähdin liikkuneen vartijan viereen. Käteni oli valmiina tarttumaan hänen kurkkuunsa, heti kun hän avaisi silmänsä. Olin sillä tavoin jännittyneessä asennossa vähän aikaa, joka kiihtyneistä hermoistani tuntui ikuisuudelta. Sitten mies käänsi kylkeään ja alkoi jälleen hengittää syvässä unessa olevan ihmisen tasaisessa tahdissa.
Huolellisesti tarkaten mihin laskin jalkani hiivin sotilaiden välitse ja ylitse, kunnes olin päässyt toisessa päässä olevan asetelineen luokse. Sitten käännyin tarkastamaan nukkuvia miehiä. Heidän hengityksensä oli rauhoittavan tasaista ja säännöllistä. Se tuntui minusta suloisimmalta musiikilta, mitä ikinä olin kuullut.
Hitaasti vedin telineestä pitkän miekan. Kun vedin tuppea pitimestä, syntyi raapiutumisesta ääni, joka muistutti! valuraudan hankaamista järeällä viilalla, katsahdin ympärilleni luullen huoneen olevan täynnä hälytettyjä ja kimppuuni karkaavia vartijoita. Mutta kukaan ei liikahtanut.