Toisen miekan sain vedetyksi meluttomasti, mutta kolmas kalisi huotrassaan hirvittävästi. Sen täytyi mielestäni herättää ainakin muutamia sotilaita, ja aioin ehtiä ennen hyökkäystä ja syöksyä ovelle, mutta suureksi hämmästyksekseni ei sittenkään yksikään mustaihoinen liikahtanut. Joko he nukkuivat ihmeellisen raskaasti tai aiheuttamani melu oli paljon vähäisempi kuin se minusta kuulosti.
Olin juuri aikeissa poistua telineen luota, kun huomioni kiintyi revolvereihin. Tiesin, etten voisi ottaa niitä mukaani enempää kuin yhden, sillä taakkani oli jo nytkin liian raskas voidakseni liikkua hiljaa ja samalla jotakuinkin vakavasti ja nopeasti. Otin yhden revolverin naulasta ja samalla osui katseeni ensimmäisen kerran telineen vierellä olevaan ikkunaan. Kas siinäpä oli erinomainen pakotie, sillä se aukeni suoraan laiturille, ja vedenraja oli vajaan kuuden metrin päässä.
Juuri kun onnittelin itseäni tämän johdosta, kuulin vastakkaisella puolella oven käyvän ja sinne vilkaistessani näin vartioston upseerin seisovan ovella katsoen minua suoraan silmiin. Ilmeisesti hän pääsi yhdellä silmäyksellä selville tilanteesta, ymmärtäen varsin hyvin sen tärkeyden yhtä nopeasti kuin minäkin, sillä revolverimme kohosivat yhtaikaa, ja kuului vain yksi pamaus, kun molemmat laukaisimme painaen perässä olevaa nappulaa, joka räjähdytti patruunan.
Hänen luotinsa suhahti korvani ohitse niin läheltä, että ilmanveto tuntui ihossani, ja samassa näin hänen vaipuvan maahan. En tiedä, mihin kohtaan häneen sattui ja kuoliko hän, sillä tuskin oli hän alkanut vaipua maahan, kun minä olin jo hypännyt takanani olevasta ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin Omeanin veden peitossa, ja kaikki kolme ponnistelimme lähes kahdensadan metrin päässä olevaa pientä lentokonetta kohti.
Xodarilla oli taakkanaan nuorukainen, ja minulla kolme pitkää säilää. Revolverin olin heittänyt kädestäni. Vaikka olimmekin kumpikin hyviä uimareita, tuntui minusta, että liikuimme vedessä kuin etanat. Minä pysyttelin koko ajan sukelluksissa, mutta Xodarin oli pakko usein nousta pinnalle antaakseen pojan hengittää, joten oli ihme, ettei meitä huomattu paljon aikaisemmin kuin se todella tapahtui.
Olimme jo itse asiassa ennättäneet aluksen kupeelle ja päässeet kaikki sen kannelle, kun taistelulaivalla oleva, laukauksien herättämä vartija näki meidät. Sitten jyrähti hälytyspanos laivan keulatykistä, niin että syvästi kumiseva kaiku kiiri korviahuumaavasti Omeanin kallioisessa kupukatossa.
Heti olivat tuhannet nukkujat jalkeilla. Tuhansien tuhoaluksien kansilla vilisi sotilaita, sillä Omeanin järvellä oli hälytys hyvin harvinainen tapaus.
Ennenkuin ensimmäinen tykinlaukauksen ääni oli vaimentunut, olimme irroittaneet aluksemme kiinnitysköydet, ja seuraavalla sekunnilla kohosimme nopeasti järven pinnasta. Makasin pitkin pituuttani kannella, koneistoa hoitavat vivut ja nappulat edessäni. Xodar ja nuorukainen olivat takanani myöskin pitkällään, että ilmanvastustus olisi mahdollisimman vähäinen.
"Anna aluksen nousta korkealle!" kuiskasi Xodar. "He eivät uskalla laukaista raskaita tykkejään kupukattoa kohti — pommien sirpaleet putoaisivat silloin heidän oman laivastonsa päälle. Jos olemme tarpeeksi korkealla, niin aluksemme pohjalevyt suojaavat meitä pyssynluoteja vastaan."
Tein, kuten hän kehoitti. Allamme näimme satojen miehien hyppivän veteen ja uivan isojen laivojen ympärillä olevia pieniä risteilijöitä ja yhden miehen koneita kohti. Isommat alukset olivat liikkeessä seuraten nopeasti meitä, mutta kohoamatta vedestä.