"Hieman oikealle'" huudahti Xodar, sillä Omeanissa ei ole apua kompassin viiruista, jokainen suunta on täsmälleen pohjoinen.
Allamme oli puhjennut hornamainen, korviasärkevä hälinä. Pyssyt räiskivät, upseerit huusivat komentosanoja, miehet kiljuivat toisilleen ohjeita vedestä ja tuhansien aluksien kansilta, ja yli kaiken kuului lukemattomien potkurien surina niiden pieksäessä vettä ja ilmaa.
En ollut uskaltanut työntää vauhtivipua viimeiseen pykälään, peläten että lentäisimme Omeanin katosta yläilmoihin vievän aukon suun ohitse, mutta sittenkin menimme sellaista vauhtia, että epäilenpä, onko sen vertaista muulloin nähty tällä tuntemattomalla järvellä.
Pienemmät lentokoneet alkoivat juuri kohota meitä kohti, kun Xodar kiljaisi: "Aukko! Aukko! Suoraan edessä!" Näin tumman aukon ammottavan tämän maanalaisen maailman hohtavassa katossa.
Suoraan edessämme kohosi ilmaan kymmenen miehen risteilijä katkaisemaan pakotiemme. Se oli ainoa tiellämme oleva alus, mutta se liikkui siksi nopeasti, että se varsin hyvin ehtisi meidän ja aukon väliin tekemään tyhjäksi suunnitelmamme.
Se kohosi noin neljänkymmenen asteen kulmassa suoraan edessämme, ja sen tarkoituksena oli ilmeisesti päästä iskemään hyökkäyshaat alukseemme ylhäältä päin, lentäessään läheltä ylitsemme.
Meillä oli jäljellä vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Oli hyödytöntä koettaa lentää risteilijän yläpuolitse, sillä silloin se olisi voinut pakottaa meidät vasten kallioista kupukattoa, ja jo nytkin olimme aivan liian likellä sitä. Jos olisimme koettaneet sukeltaa sen alitse, olisimme joutuneet tyyten sen armoille, ja juuri siihen se pyrkikin. Sadoittain uhkaavia aluksia kiiti meitä kohti joka suunnalta. Ainoa mahdollinen keino oli hyvin vaarallinen — oikeastaan siinä ei muuta ollutkaan kuin vaaraa — ja sen onnistumisen toiveet olivat perin vähäiset.
Kun lähenimme risteilijää, annoin aluksemme nousta ikäänkuin olisin aikonut laskea vihollisemme yläpuolitse. Halusin saada sen tekemään niin kuin se tekikin, kohoamaan entistä jyrkemmin pakottaakseen meidät vieläkin ylemmäksi. Kun sitten olimme melkein kiinni risteilijässä, kiljaisin tovereilleni, että pitäisivät lujasti kiinni, panin pienen aluksemme kovimpaan vauhtiinsa ja käänsin samalla sen keulan, niin että kiidimme vaakasuorasti ja hirvittävän nopeasti suoraan risteilijän pohjaa kohti.
Risteilijän komentaja lienee silloin älynnyt tarkoitukseni, mutta se oli jo myöhäistä. Melkein juuri törmätessämme yhteen käänsin koneemme keulan ylöspäin, ja sitten tärähtivät alukset vastakkain musertavan rajusti. Kävi, kuten olin toivonut. Risteilijä, joka jo ennestään oli vaarallisen pystyssä asennossa, kellahti pikku aluksemme tyrkkäyksestä täydelleen alassuin. Sen miehistö putosi sätkytellen ja kiljuen syvällä allamme aaltoilevaan veteen, kun taas risteilijä, jonka potkurit yhä hurisivat vimmatusti, painui vinhaa vauhtia keula edellä heidän jälkeensä Omeanin järven pohjaan.
Yhteentörmäyksessä murtui aluksemme teräksinen keula, ja itse olimme kaikista ponnistuksistamme huolimatta vähällä sinkoutua sen kannelta. Rajusti tempoilevana röykkiönä lennähdimme aivan aluksemme nokkaan, missä Xodar ja minä saimme kiinni kaidetangosta, mutta nuorukainen olisi suistunut syvyyteen, jollei minun olisi onnistunut tarttua hänen nilkkaansa, kun hän oli jo osaksi laidan ulkopuolella.