Ohjaamaton aluksemme kiiti hurjaa vauhtiaan kohoten yhä lähemmäksi yläpuolellamme olevaa kalliota. Mutta en tarvinnut kuin lyhyen hetkisen päästäkseni taaskin vipujen luo, ja kun kupukatto oli enää vain viidentoista metrin päässä, käänsin aluksen taaskin vaakasuoraan suuntaan, ohjaten sen uudelleen aukon suuta kohti.
Täräys oli meitä viivästyttänyt, ja satakunta nopeata partiokonetta oli nyt aivan kintereillämme. Xodar oli kertonut, että aukossa, jos nousisimme sitä myöten yläilmoihin yksinomaan työntävien säteittemme voimalla, olisi vihollisillamme suotuisa tilaisuus tavoittaa meidät, sillä silloin potkurimme seisoisivat ja monet takaa-ajajat kohoaisivat nopeammin kuin me. Nopeakulkuisiin aluksiin on harvoin sovitettu suuria kannatussäde-säiliöitä, sillä kun runko niiden tähden tulisi tilavammaksi, niin nopeus olisi samassa määrin vähäisempi.
Kun useita lentäjiä oli nyt aivan lähellämme, niin meidät olisi ehdottomasti saatu kiinni aukossa ja vangittu tai ilman muuta surmattu.
Minusta tuntuu, että aina voi jollakin keinoin suoriutua esteen toiselle puolelle. Jollei voi päästä sen yli eikä ali eikä ympäri, niin on jäljellä vain yksi mahdollisuus, mennä sen lävitse. En voinut kieltää sitä tosiseikkaa, että monet meitä ahdistavat alukset saattoivat kohota meitä nopeammin, koska niillä oli suuremmat varastot kohottavaa voimaa, mutta yhtä kaikki olin päättänyt saapua ulkoilmaan paljon ennen kuin ne tahi, jollei se onnistuisi, saada surmani omalla valitsemallani tavalla.
"Pysäytä!" kiljui Xodar takanani. "Ensimmäisen esi-isäsi rakkauden nimessä, käännä koneet pyörimään takaisin päin! Olemme aukolla."
"Pidä lujasti kiinni!" luikkasin vastaukseksi. "Tartu kiinni poikaan ja pitele tiukasti! Lennämme suoraan ylös aukosta."
Tuskin olin saanut sanat suustani, kun jo olimme sysimustan aukon alla. Käänsin keulan jyrkästi ylöspäin, painoin vivun viimeiseen pykälään ja tarttuen toisella kädelläni tukipatsaaseen, toisella ohjausrattiin kiidätin alustamme ylöspäin riippuen kiinni kuin kuoleman kourissa, jätettyäni sieluni Luojan haltuun.
Kuulin Xodarin huudahtavan hämmästyksestä ja sitten naurahtavan jurosti. Myöskin nuorukainen nauroi ja sanoi jotakin, jota en kuullut, sillä kauhea vauhtimme pani ilman vinkumaan korvissani.
Katselin ylöspäin toivoen näkeväni jonkun tuikkivan tähden, jonka avulla olisin voinut ohjata suuntaamme ja pitää nopeasti kiitävän aluksemme aukon keskellä. Jos olisimme näin vinhasti lentäessämme hipaisseet aukon seinämää, niin seurauksena olisi epäilemättä ollut meille kaikille äkillinen kuolema. Muta ei ainoatakaan tähteä näkynyt — vain sysimusta, läpitunkematon pimeys.
Sitten vilkaisin alleni ja siellä näin nopeasti pienenevän valoympyrän — aukon suun fosforihohteisen Omeanin katossa. Ohjasin sen mukaan, koettaen aina pitää valoympyrän täsmälleen allamme. Joka tapauksessa se oli perin huono ohjausmerkki, ja epäilemättä olimme hyvin lähellä tuhoamme. Luulenkin, että ohjaamiseni oli silloin enemmän vaiston ja sokean uskon kuin taidon ja järjen varassa.