Hyvä Jumala! Kuinka oli julma, pahansuopa kohtalo ohjannut kaikki näin kamalasti! Kuinka oikukkaasti oli tapahtumien yhteensattuma tuonut poikani viereeni juuri tällä hetkellä, niin että iskin hänet lattiaan ja surmasin hänet tietämättä kuka hän oli! Hyvänsuopa, vaikka hidas kaitselmus sekoitti katseeni ja mieleni, ja vaivuin tiedottomana ainoan poikani elottoman ruumiin päälle.
Tullessani takaisin tajuihini tunsin vilpoisan, lujan käden painavan otsaani. Hetkisen olin silmät ummessa. Koetin koota ajatuksiani ja muistojani, jotka ikäänkuin kiinnijoutumista karttaen risteilivät väsyneissä, kiihottuneissa aivoissani.
Vihdoin muistin kauhukseni viimeisen tajuisen tekoni enkä enää tohtinut avata silmiäni, peläten vieressäni olevaa näkyä. Ihmettelin kuka hoivailijani mahtoi olla. Caarthorisilla oli varmaankin ollut toveri, jota en ollut nähnyt. Mutta joskushan minun oli pakko katsella vääjäämätöntä totuutta silmästä silmään. Miksi en sitten tekisi sitä heti? Huokaisten aukaisin silmäni. Ylitseni kumartui Carthoris, kuhmu otsassaan, johon kahle oli sattunut, mutta elossa, Jumalan kiitos, elossa! Hän oli aivan yksin. Ojensin käteni, painoin poikaani rintaani vasten, ja jos miltään tähdeltä on milloinkaan kohonnut palavaa kiitosrukousta, niin lähti sellainen silloin rinnastani kiittäessäni kuolevan Marsin uumenissa salaperäistä ikuista olentoa poikani hengestä.
Ennen kahleketjun putoamista olin niin ollen tunnettuani Carthorisin ehtinyt jonkun verran vaimentaa iskun voimaa.
Hän kertoi viruneensa tajuttomana jonkun aikaa, tietymätöntä oli, kuinka kauan.
"Miten jouduit tänne?" kysyin ihmeissäni siitä, että hän oli löytänyt minut oppaatta.
"Siitä saamme kiittää kekseliäisyyttäsi. Ilmoitit minulle olevasi hengissä ja vankina lähettämällä Parthak-nuorukaisen luokseni. Ennenkuin hän saapui noutamaan varuksiaan ja miekkaansa, pidimme sinua kuolleena. Luettuani kirjelippusi tein kuten olit pyytänyt, annoin Parthakin valita mieleisensä asun pukuhuoneesta ja toin hänelle jalokivikoristeisen lyhyen miekan. Mutta täytettyäni sen, mitä ilmeisesti olit hänelle luvannut, olivat velvollisuuteni häntä kohtaan lopussa. Aloin sitten kysellä häneltä, mutta hän ei taipunut antamaan minkäänlaisia tietoja olinpaikastasi. Hän pysyi sitkeästi uskollisena Zat Arrasille.
"— Lopuksi annoin hänen suorastaan valita joko vapauden tai palatsin alla olevat vankiholvit. Vapauden hintana oli, että hän kertoisi, missä olit vankina, ja neuvoisi, miten pääsisimme luoksesi. Mutta sittekin hän pysyi jäykästi uskollisena puolueelleen. Epätoivossani panetin hänet vankiluolaan, jossa hän on vieläkin.
"— Häneen eivät pystyneet kuoleman ja kidutuksen uhkaukset eivätkä lahjukset, vaikka olisivat olleet kuinka satumaiset. Kärttämiseemme hän aina vain vastasi, että kuolipa Parthak milloin hyvänsä, huomenna tai tuhannen vuoden perästä, kellään ei olisi oikeutta sanoa: 'Petturi on saanut palkkansa.'
"— Vihdoin Xodar, joka on ovela ja viekas kuin lempo, keksi juonen, jolla saisimme peijatuksi häneltä tiedon. Hor Vastus pukeutui zodangalaisen sotilaan varuksiin, ja hänet kahlehdittiin Parthakin koppiin. Viisitoista päivää ylevä Hor Vastus sai virua vankilaholvin pimeydessä, mutta se ei mennyt hukkaan. Vähitellen hän voitti zodangalaisen luottamuksen ja ystävyyden, kunnes Parthak juuri tänään, arvellen puhuvansa kansalaiselleen ja lisäksi hyvälle ystävälleen, kertoi Hor Vastukselle tarkoin, missä kopissa olit.