Panin kirjelipun avonaisena lattialle. Parthak otti sen virkkamatta sanaakaan ja poistui.
Mikäli saatoin arvioida, olin tähän mennessä ollut vankiluolassa kolmesataa päivää. Jos Dejah Thorisin pelastamiseksi yritettäisiin jotakin, niin se olisi tehtävä pian, sillä jos hän vielä olisikin elossa, niin hänen loppunsa olisi lähellä, koska Issuksen valitsemat eivät saisi elää kuin yhden vuoden.
Kun seuraavan kerran kuulin askeleiden lähestyvän, maltoin tuskin odottaa nähdäkseni, oliko Parthakilla uusi asu ja miekka, mutta ajatelkaapa tuskaista pettymystäni, kun ruuan tuoja ei ollutkaan Parthak.
"Mitä on Parthakille tapahtunut?" kysyin, mutta mies ei vastannut, vaan laski vain ruoka-astian lattialle, kääntyi pois ja palasi ylämaailmaan.
Päiviä vieri, ja uusi vartijani hoiteli edelleen tehtäviään tuiskahtamatta milloinkaan mitään, vastaamatta yksinkertaisimpaankaan kysymykseeni ja sanomatta sanaakaan omasta aloitteestaan.
Saatoin vain arvailla Parthakin syrjäytymisen syytä, mutta minusta oli perin todennäköistä, että se oli jollakin tavoin suoranaisessa yhteydessä hänelle antamani kirjelipun kanssa. Olin riemuinnut ennenaikaisesti, eikä asemani ollut vähääkään parantunut, sillä enhän nyt edes tiennyt, oliko Carthoris elossa. Jos Parthak olisi tahtonut kunnostautua Zat Arrasin silmissä, niin hän olisi antanut minun menetellä juuri niin kuin tein, voidakseen sitten viedä kirjelippuni herralleen todistukseksi uskollisuudestaan ja alttiudestaan.
Kolmekymmentä päivää oli kulunut siitä, kun annoin kirjeen nuorukaiselle. Kolmesataakolmekymmentä päivää oli kulunut vangitsemisestani. Mikäli saatoin laskea, oli enää vain kolmekymmentä päivää jäljellä siihen hetkeen, jolloin Dejah Thoris vietäisiin areenalle Issuksen juhlissa. Kun tämä hirvittävä kuva väkisinkin väikkyi mielikuvituksessani, painoin kädet kasvoilleni, ja minun oli hyvin vaikea kaikista ponnistuksistani huolimatta estää silmiini kihoavia kyyneliä vierimästä poskilleni. Se ihana olento kamalien valkeiden apinain julmien torahampaiden repimänä ja raatelemana! Sitä oli mahdoton ajatella. Niin hirveätä ei saattaisi tapahtua. Ja kuitenkin järkeni sanoi minulle, että ennenkuin kolmekymmentä päivää olisi kulunut umpeen, olisi verraton prinsessani ensisyntyisten areenalla noiden hurjien petojen kynsissä; hänen veristä ruumistaan raahattaisiin pölyävässä hietikossa, kunnes vihdoin osa siitä pelastettaisiin tarjottavaksi mustaihoisten ylimysten pöydissä.
Luulen, että olisin tullut hulluksi, jollen olisi kuullut vanginvartijani läheneviä askelia. Ne johtivat huomioni pois kauheista ajatuksista, jotka olivat kokonaan vallanneet mieleni. Samassa välähti päähäni uusi, julma suunnitelma. Ponnistaisin vielä voimani äärimmilleen ja yrittäisin karata yllättämällä ja surmaamalla vartijani ja jättäytymällä kohtalon ohjattavaksi ulkomaailmaan ja turvaan. Ajatusta seurasi toiminta. Heittäydyin koppini lattialle seinäviereen jännittyneeseen, vääntyneeseen asentoon, ikäänkuin olisin kuollut ponnisteltuani kouristuksen kynsissä. Kun vartija kumartuisi ylitseni, tarttuisin toisella kädellä hänen kurkkuunsa ja toisella kädellä antaisin hänelle hirveän iskun kahleketjuni mutkalla, jota puristin sitä varten tiukasti oikealla kädelläni.
Tuhoon tuomittu mies saapui yhä lähemmäksi. Kuulin hänen pysähtyneen eteeni. Hän huudahteli hillitysti ja astahti sitten viereeni, käyden siihen polvilleen. Puristin kahletta lujemmin. Hän kumartui lähemmäksi. Minun oli vain avattava silmäni löytääkseni hänen kurkkunsa, tartuttava siihen ja samalla annettava lopullinen, voimakas isku.
Kaikki kävi suunnitelmani mukaan. Kahle heilahti niin nopeasti senjälkeen kun olin avannut silmäni, etten ehtinyt pidättää lyöntiäni, vaikka näinkin, että niin lähellä minua olevat kasvot olivat oman poikani Carthorisin.