Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin kätkin isovanhempani sedän, virginialaisen kapteenin John Carterin ruumiin ihmisten katseilta Richmondin vanhalle hautausmaalle omituiseen loistokammioon.
Usein oli mielessäni pohtinut niitä kummallisia määräyksiä, jotka hän oli minulle jättänyt suurenmoisen hautansa järjestämisestä, erikoisesti niitä kohtia, joiden mukaan hänet oli pantava avoimeen arkkuun ja holvin jykevän oven salpoja liikuttavan vankkatekoisen koneiston tuli olla vain sisäpuolelta käsiteltävissä.
Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun luin tämän merkillisen miehen merkillisen käsikirjoituksen; tämän miehen, joka ei muistanut ensinkään lapsuuttaan eikä osannut edes osapuilleenkaan arvata ikäänsä, joka oli aina nuori ja joka kuitenkin oli kiikuttanut isoisäni isoisän isää polvillaan; tämän miehen, joka oli viettänyt kymmenen vuotta Marstähdessä, taistellut Barsoomin vihreän kansan puolesta ja sitä vastaan, taistellut punaisen kansan puolesta ja sitä vastaan, voittanut ikuisesti kauniin Dejah Thorisin, Heliumin prinsessan, puolisokseen ja ollut lähes kymmenen vuotta prinssinä Heliumin jeddakin Tardos Morsin suvussa.
Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun hänen ruumiinsa löydettiin hänen huvilansa edustalta, Hudson-virran jyrkältä rantaäyräältä, ja usein olin näinä pitkinä vuosina miettinyt, oliko John Carter todellakin kuollut vai vaelteliko hän taaskin tuon kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjalla, oliko hän palannut Barsoomiin nähdäkseen, että hän oli hyvissä ajoin avannut valtavan ilmatehtaan synkät ovet ja pelastanut niiden lukemattomien miljoonien hengen, jotka olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen kauan aikaa sitten, silloin kun hänet armottomasti sinkautettiin seitsemänkymmentä miljoonaa kilometriä avaruuden halki takaisin Maahan. Olin ajatellut, oliko hän löytänyt tummatukkaisen prinsessansa ja nuoren poikansa, joiden hän oli uneksinut yhdessä odottelevan häntä Tardos Morsin kuninkaallisissa puutarhoissa.
Vai oliko hän saanut nähdä joutuneensa liian myöhään ja siten palannut kuolleen taivaankappaleen elävään kuolemaan? Tai oliko hän sittenkin todella kuollut eikä koskaan palaisi, ei emotähteensä Maahan eikä rakastamaansa Marsiin?
Tällaisiin hyödyttömiin mietteisiin olin vaipunut myöskin eräänä helteisenä elokuun iltana, kun palvelijani Ben-vanhus ojensi minulle sähkösanoman. Repäisin sen auki ja luin:
"Tule tapaamaan minua huomenna hotelli Raleighiin Richmondiin.
John Carter."
Varhain seuraavana aamuna lähdin ensimmäisessä junassa Richmondiin, ja kahta tuntia myöhemmin minut opastettiin John Carterin huoneeseen.
Kun astuin sisään, nousi hän minua tervehtimään, entisen sydämellisen tervetuliaishymyn väikkyessä hänen miellyttävillä kasvoillaan. Ulkomuodoltaan hän ei ollut vanhentunut vähääkään, vaan oli yhä vieläkin sama suoraryhtinen, sirojäseninen, kolmikymmenvuotias sotilas. Hänen terävät, harmaat silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, ja hänen piirteistään kuvastui yksinomaan rautainen luonne ja päättäväisyys, mikä oli aina ollut niille ominaista niin kauan kun hänet muistin, lähes kolmekymmentäviisi vuotta.