"Mitä arvelet kaikesta tästä?" kysyin. "Missä tulimmaisessa olemme?"
Hän silmäili minua hämmästyneenä.
"Missäkö olemme?" hän toisti. "Väitätkö sinä, John Carter, ettet tiedä missä olet?"
"Olen Barsoomissa; siinä kaikki, minkä osaan arvata. Ja jollen olisi nähnyt isoja valkeita apinoita ja sinua, en arvaisi sitäkään, sillä kaikki se, mitä olen tänään nähnyt, muistuttaa rakasta Barsoomiani, sellaisena kuin tunsin sen kymmenen pitkää vuotta sitten, yhtä vähän kuin syntymätähteäni. — EL Tars Tarkas, en tiedä, missä olemme."
"Missä olet ollut senjälkeen kun aukaisit ilmatehtaan jykevät ovet useita vuosia sitten, kun ilmatehtaan hoitaja oli kuollut, koneet pysähtyneet ja kaikki Barsoomin asukkaat, jotka vielä olivat elossa, olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen? Ei edes ruumistasi löydetty, vaikka kokonaisen taivaankappaleen väestö etsi sitä vuosikausia, vaikka Heliumin jeddak ja hänen poikansa tytär, prinsessasi, lupasivat niin satumaiset palkkiot, että kuningassukujen prinssejäkin lähti sinua etsimään.
"— Kun kaikki ponnistukset sinun löytämiseksesi olivat rauenneet tyhjiin, oli vain yksi johtopäätös mahdollinen, että nimittäin olit lähtenyt viimeiselle pitkälle pyhiinvaellusmatkalle alaspäin pitkin salaperäistä Iss-virtaa odottamaan Dorin laaksossa, unhoitetun Korus-järven rannoilla, prinsessaasi, kaunista Dejah Thorisia.
"— Minkävuoksi olit lähtenyt, sitä ei kukaan voinut arvata, sillä prinsessasi oli yhä elossa —"
"Jumalan kiitos!" keskeytin. "En uskaltanut kysyä sitä, sillä pelkäsin joutuneeni liian myöhään pelastaakseni häntä — hän oli kovin menehdyksissään, kun jätin hänet Tardos Morsin palatsin puutarhaan silloin, kauan sitten menneenä iltana; niin kovin menehdyksissään, että tuskin silloinkaan toivoin ehtiväni ilmatehtaalle, ennenkuin hänen kallis henkensä olisi iäksi paennut luotani. Ja elääkö hän vielä?"
"Kyllä hän elää, John Carter."
"Et ole sanonut minulle, missä olemme", muistutin.