Muitta mutkitta sysäsin oven selkosen selälleen ja astuin kookkaan tharkilaisen seuraamana huoneeseen. Seisoimme hetkisen ääneti katsellen ympärillemme, mutta äkkiä kuulin hiljaista melua takaani. Käännähdin ympäri ja näin hämmästyksekseni oven terävästi kilahtaen sulkeutuvan ikäänkuin näkymättömän käden painamana.
Hypähdin heti ovea kohti temmatakseni sen uudelleen auki, sillä sen aavemainen liikkuminen ja huoneen jännittynyt, melkeinpä kouraantuntuva äänettömyys tuntuivat varoittavan jostakin väijyvästä vaarasta, joka piili tässä kallioon hakatussa huoneessa Kultaisten kallioiden uumenissa.
Turhaan sormeni tarrautuivat järkkymättömään oveen, silmieni löytämättä mitään, etsiessään samanlaista nappulaa kuin se, jonka avulla olimme päässeet sisään.
Ja äkkiä kaikui autiossa huoneessa näkymättömiltä huulilta lähtenyt julma, pilkallinen nauru.
KOLMAS LUKU
Salaperäisten arvoitusten kammio
Useita hetkiä senjälkeen kun tämä kamala nauru oli lakannut kaikumasta kalliohuoneessa, Tars Tarkas ja minä seisoimme jännittyneesti ja ääneti odottaen. Mutta mikään ei enää keskeyttänyt hiljaisuutta, eikä meidän näköpiirissämme myöskään mitään liikkunut.
Vihdoin Tars Tarkas naurahti pehmeästi, hänelle ominaiseen kummalliseen tapaansa, kuten aina joutuessaan kokemaan jotakin kauheata ja hirvittävää. Se nauru ei aiheudu hermostumisesta, vaan on pikemminkin alkuperäinen merkki sellaisten seikkojen, jotka saavat maapallon asukkaat huokaamaan ja itkemään, marsilaisille tuottamasta huvista.
Lukemattomia kertoja olen nähnyt heidän kieriskelevän maassa mielipuolen hillittömän riemun puuskassa katsellessaan naisten ja pienten lasten kuolemantuskia, kun heitä kidutetaan vihreiden marsilaisten hornamaisissa juhlissa, joita nimitetään Suuriksi Kisoiksi.
Katsahdin tharkilaista hymy huulillani, sillä hymyilevät kasvot olivat todellakin nyt paljon tarpeellisemmat kuin vapiseva leuka.