Yhdessä ryömimme sitten huojuvalla oksalla, mutta saavuttuamme sen latvaan huomasimme, että yhteinen painomme on taivuttanut sen siksi paljon alemmaksi luolan suuta, että sinne oli nyt mahdoton päästä.
Sovimme silloin, että Tars Tarkas peräytyisi oksaa myöten takaisin, jätettyään nahkavarustuksensa pisimmän hihnan minulle. Kun oksa olisi sitten kohonnut niin korkealle, että minä pääsisin luolaan, menisin sinne ja Tars Tarkasin palattua ojentaisin hänelle hihnan toisen pään ja hinaisin hänet turvaan kielekkeelle.
Kaikki kävi ilman kommelluksia, ja pian olimme yhdessä pienen ulkoneman huimaavalla reunalla, suurenmoisen laaksomaiseman levitessä allamme.
Niin kauas kuin silmä kantoi, ympäröivät uhkea metsä ja punainen ruohikko tyyntä järveä, ja kaiken sen ympärillä kohosivat loistavat kalliot peloittavina vartijoina. Kerran meistä näytti siltä kuin olisimme eroittaneet kullatun minaretin välkkyvän kaukaisten puiden huojuvien latvojen keskellä, mutta pian luovuimme siitä ajatuksesta pitäen sitä harhanäkynä, joka aiheutui siitä, että niin hartaasti toivoimme löytävämme sivistyskansan jälkiä tästä kauniista, mutta tylystä seudusta.
Alhaalla joen äyräällä isot valkeat apinat parhaillaan ahmivat Tars Tarkasin entisten seuralaisten viimeisiä jätteitä, ja kasvi-ihmiset olivat isoissa parvissa laitumella, liikkuen yhä suurenevissa ympyröissä ruohikolla, jonka he pitivät leikattuna yhtä tasaiseksi kuin on silein pihanurmikko.
Kun tiesimme, että meidän ei tarvinnut pelätä hyökkäystä puusta käsin, päätimme tarkastella luolaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli juuri kulkemamme tien jatkona ja vei, vain jumalat tiesivät minne, mutta ilmeisesti pois tästä julman villistä laaksosta.
Edetessämme näimme, että kallioon oli hakattu sopusuhtainen tunneli. Sen seinät olivat noin kuuden metrin korkuiset ja lattia noin puolentoista metrin levyinen. Katto oli kaareutuva. Minkäänlaisia tulentekovehkeitä meillä ei ollut, ja hapuilemalla tunkeuduimme yhä sakenevaan pimeyteen, Tars Tarkasin tunnustellessa toista ja minun toista seinää. Ettemme joutuisi tunnelin mahdollisesti jakautuessa eri haaroihin ja siten erillemme ja eksyksiin sokkeloisiin käytäviin, pitelimme toisiamme kädestä.
En tiedä, kuinka syvälle olimme tällä tavoin edenneet tunneliin, mutta äkkiä oli vastassamme este, joka sulki meiltä tien. Se tuntui olevan väliseinä pikemminkin kuin tunnelin pää, sillä se ei ollut samaa ainetta kuin kallio, vaan kaikesta päättäen jotakin hyvin kovaa puuta.
Ääneti haparoin sen pintaa ja pian löysinkin nappulan, joka Marsissa on oven merkkinä yhtä tavallisesti kuin kädenripa Maassa.
Painoin sitä hiljaa ja tyydytyksekseni tunsin oven hitaasti siirtyvän tieltäni. Seuraavalla hetkellä katselimme himmeästi valaistuun huoneeseen, jossa mikäli saatoimme nähdä ei ollut ketään.