"— Vanha tarina kertoo, että kerran eräs punainen mies palasi unohdetun Korus-järven rannoilta Dorin laaksosta pitkin salaperäistä Iss-virtaa. Tarun mukaan hän oli puhellut hirveän herjaavasti kauheista otuksista, joita ihmeellisessä rakkauden laaksossa asusti ja jotka iskivät petomaiset kyntensä jokaiseen barsoomilaiseen, kun hän päätti pyhiinvaellusmatkansa, ja söivät hänet Unholan järven rannoilla, missä hän oli luullut löytävänsä rakkautta, rauhaa ja onnea. Mutta muinaisajan ihmiset surmasivat herjaajan, sillä perintätavan mukaan on surmattava jokainen, joka palaa salaperäisen Iss-joen helmasta.
"— Mutta nyt tiedämme, ettei se ollut herjausta, että taru on todenperäinen ja että mies kertoi vain mitä oli nähnyt. Mutta mitäpä hyötyä meillä siitä on, John Carter? Sillä joskin pelastuisimme täältä, niin myöskin meitä kohdeltaisiin herjaajina. Meidän valittavanamme on todennäköisesti joko villi thoat tai hullu zitidar — kummaltakaan emme voi pelastua."
"Olemme kahden tulen välissä, kuten Maassa sanotaan", vastasin, enkä voinut muuta kuin hymyillä pulmalliselle asemallemme.
"Emme voi tehdä mitään muuta kuin ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Tyydytykseksemme kuitenkin tiedämme, että ketkä hyvänsä meidät lopulta surmannevatkaan, ne saavat olla valmiit menettämään omiansa paljoa lukuisammin kuin mitä he saavat kaadetuiksi. Olkootpa ne sitten valkeita apinoita tai kasvi-ihmisiä, vihreitä barsoomilaisia tai punaista kansaa, ketkä hyvänsä aikovat riistää henkemme, ne saavat nähdä, kuinka monia uhreja vaatii Tardos Morsin suvun prinssin John Carterin ja Tharkien jeddakin Tars Tarkasin voittaminen samalla kertaa."
En saattanut olla nauramatta tälle julmalle huumorille, ja myöskin häneltä pääsi yksi noita harvinaisia, todella iloisia naurunpurskahduksia, jotka tälle hurjalle tharkilaispäällikölle ominaisena piirteenä eroittivat hänet kaikista heimoveljistään.
"Mutta sinä sitten, John Carter", hän vihdoin huudahti. "Jollet kerran ole ollut täällä kaikkia näitä vuosia, niin missä ihmeessä olet ollut? Ja kuinka satuin tänään löytämään sinut täältä?"
"Olen taaskin ollut Maassa", selitin. "Kymmenen pitkän Maa-vuoden aikana olen rukoillut ja odottanut sitä päivää, jolloin pääsisin takaisin vanhalle, jurolle tähdellenne, sillä sen julmista ja hirveistä tavoista huolimatta tunnen, että minua kiinnittävät siihen myötätunnon ja rakkauden siteet, vieläkin voimakkaammat kuin siihen maailmaan, jossa olen syntynyt.
"— Kymmenen vuotta olen saanut kestää jäytävää epävarmuutta ja epäilyjä siitä, oliko Dejah Thoris elossa. Ja nyt, kun vasta kymmenen vuoden kuluttua rukoukseni ovat täyttyneet ja epätietoisuuteni huojennettu, huomaan kohtalon julman oikun heittäneen minut sille ainoalle pienelle alueelle Barsoomiin, josta nähtävästi on mahdotonta selviytyä hengissä. Ja joskin minun onnistuisi päästä täältä, niin hinta olisi se, että menettäisin viimeisenkin toivonkipinän nähdä uudelleen prinsessani tässä elämässä — ja tänään olet nähnyt, kuinka surkean turhaa ihmisten on toivoa aineellista tämän jälkeistä olotilaa.
"Vain puolisen tuntia sitä ennen, kun näin sinun taistelevan kasvi-ihmisten kanssa, seisoin kuutamossa leveän virran partaalla, joka huuhtelee Maan siunatuimman maan itäistä rannikkoa. Olen vastannut kysymykseesi, ystäväni. Uskotko minua?"
"Uskon", vastasi Tars Tarkas, "vaikkakaan en ymmärrä."