Päästäen rohkaisuhuudon heittäydyin koko painollani salaovea vasten, mutta yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada itse vuorta sortumaan. Sitten aloin kuumeisesti etsiä kiertyvän oven salaista lukkoa, mutta tuloksetta, ja aioin juuri iskeä pitkän miekkani järkkymättömään kultaseinään, kun nuori naisvanki puhutteli minua.
"Säästä miekkaasi, suuri sotilas, sillä tarvitset sitä paremmin sitten, kun sen käyttämisestä on jotakin hyötyä — älä pirsto sitä elottomaan metalliin, joka paremmin tottelee sen salaisuuden tuntevan henkilön sormen keveätä kosketusta."
"Tunnetko sinä sitten salaisuuden?" kysyin.
"Tunnen. Päästä minut kahleistani, ja minä aukaisen sinulle tien toiseen kauhuhuoneeseen, jos tahdot. Kahleitteni avaimet ovat ensiksi kaatuneella vihollisellasi. Mutta miksi palaisit taaskin taistelemaan rajuja bantheja tai muita tuho-otuksia vastaan, joita tuohon kamalaan loukkoon on päästetty?"
"Siksi, että ystäväni taistelee siellä yksin", vastasin etsiessäni nopeasti avaimia tämän synkän kaamean huoneen kuolleen vartijan ruumiilta.
Soikeassa renkaassa oli useita avaimia, mutta kaunis marsilaisneito valitsi pian sen, joka sai hänen vyötäisilään olevan vankan lukon ponnahtamaan auki. Vapauduttuaan hän kiiruhti salaovelle.
Hän etsi renkaasta toisen, tällä kertaa ohuen, neulamaisen avaimen, jonka hän pisti seinässä olevaan, tuskin näkyvään reikään. Samassa ovi kiertyi navassaan, ja kun olin siihen liittyvällä lattianosalla, pääsin huoneeseen, jossa Tars Tarkas taisteli.
Kookas tharkilainen seisoi selkä nurkkaa vasten, ja puolitusinaa tavattoman isoja hirviöitä kyyristeli hänen edessään puoliympyrässä vaanien hyökkäystilaisuutta. Niiden veriset päät ja lavat osoittivat, mikä oli syynä niiden varovaisuuteen, samalla kun ne olivat todistuksena vihreän sotilaan hyvästä miekankäyttelystä. Myöskin Tars Tarkasin kiiltävässä ihossa oli mykkiä, mutta kaunopuheisia merkkejä niiden hyökkäysten rajuudesta, joita hän oli saanut näin kauan torjua.
Terävät kynnet ja kauheat hampaat olivat silponeet hänen jalkansa, käsivartensa ja rintansa suorastaan riekaleille. Hän oli niin heikko yhtämittaisista ponnistuksista ja verenvuodosta, että epäilenpä, olisiko hän kyennyt edes seisomaan pystyssä muuten kuin seinään nojaten. Mutta järkkymättömänä ja lannistumattoman rohkeana kuten koko kansansa hän yhä taisteli julmia ja hellittämättömiä vihollisiaan vastaan. Hänessä henkilöityi hänen heimonsa vanha sananparsi: "Niin kauan kun tharkilaisella on pää ja yksi käsi jäljellä, hän voi vielä voittaa."
Kun hän näki minun tulevan sisään, levisi hänen tylyille huulilleen juro hymy, mutta en voi sanoa, aiheutuiko hänen hymyilynsä helpotuksen tunteesta vaiko vain siitä että häntä huvitti minun verinen ja hämmentynyt ulkomuotoni.