Kun jo olimme melkein toivottomia, kääntyi toinen ovi äänettömästi ja nuori nainen, joka oli vienyt pois banthit, tuli taaskin luoksemme.
"Keitä olette?" hän kysyi. "Ja mikä on asianne, kun olette kyllin ajattelemattomia yrittääksenne paeta Dorin laaksosta ja itse haluamanne kuoleman kynsistä?"
"En ole halunnut kuolemaa, neito", vastasin. "En ole Barsoomista enkä ole vielä lähtenyt vapaaehtoiselle pyhiinvaellusmatkalle Iss-virtaa pitkin. Tämä ystäväni on kaikkien tharkilaisten jeddak, ja vaikkakaan hän ei vielä ole lausunut haluavansa palata elävien maailmaan, niin aion viedä hänet kanssani pois näiden valheellisten olentojen luota, jotka ovat viekoitelleet hänet tähän hirvittävään paikkaan.
"— Minä olen toisesta taivaankappaleesta. Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi. Kenties on joitakin hämäriä huhuja minusta tunkeutunut tännekin, hornamaisen asuntonne sisäpuolelle."
Hän hymyili.
"Kyllä", hän vastasi, "kaikki, mitä tapahtuu maailmassa, josta olemme poistuneet, tiedetään täällä. Olen kuullut sinusta monia vuosia sitten. Thernit ovat usein ihmetelleet, mihin olit paennut, kun et ollut lähtenyt viimeiselle vaellukselle eikä sinua voitu löytää koko Barsoomista."
"Kerro minulle", sanoin, "kuka sinä sitten olet ja miksi olet vanki, vaikkakin kykenet käskemään tämän paikan hurjia petoja, joten nähtävästi olet täkäläisiin oloihin perehtynyt ja sinulla on valtaa paljon enemmän kuin vangilla tai orjalla voisi olettaa olevan?"
"Orja olen", hän vastasi. "Viisitoista vuotta olen ollut orjana tässä hirveässä paikassa, ja nyt kun he ovat kyllästyneet minuun ja alkaneet pelätä valtaa, jonka olen saavuttanut oppiessani tuntemaan heidän tapansa, on minut juuri äsken tuomittu kuolemaan."
Hän vapisi.
"Minkälaiseen kuolemaan?" kysyin.