"Eikö meidän olisi parempi yrittää pimeän tultua?" kysyi Tars Tarkas.
"Päivällä ei näytä olevan minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia."
"Mahdollisuudet olisivat vähän paremmat öiseen aikaan, mutta varustuksia vartioidaan silloinkin hyvin, kenties tarkemmin kuin päivällä. Mutta pihoissa ja puutarhoissa on vähemmän väkeä liikkeellä", sanoi Thuvia.
"Kuinka paljon on kello?" tiedustin.
"Oli keskiyö, kun vapautit minut kahleista", selitti Thuvia. "Kaksi tuntia senjälkeen olimme varastohuoneessa. Siellä nukuitte neljätoista tuntia. Kohta täytyy auringonlaskun taaskin lähetä. Tulkaa, menkäämme katsomaan jostakin läheisestä kallio-ikkunasta!"
Näin sanoen hän lähti opastamaan meitä kiemurtelevia käytäviä pitkin, kunnes käännyttyämme eräästä mutkasta jouduimme äkkiä aukolle, joka avautui Dorin laaksoon päin.
Oikealla puolellamme aurinko parhaillaan laskeutui suurena punaisena pallona Otz-vuorten läntisten harjanteiden taa. Vähän matkan päässä alapuolellamme seisoi pyhä thern vahdissa kallion ulkonemalla. Tulipunaisen virkavaippansa hän oli kietonut tiukasti ympärilleen varoiksi kylmää vastaan, joka tulee heti pimeän mukana auringon laskiessa. Marsin ilmakehä on niin ohutta, että se imee itseensä vain hyvin vähän lämpöä auringon säteistä. Päivän paistaessa on aina tavattoman kuuma; öisin taas on jäätävän kylmä. Eikä ohut ilmakehä myöskään heijasta auringon säteitä eikä hajoita sen valoa kuten Maassa. Marsissa ei ole ensinkään hämärää. Kun valtava päivänkehrä painuu taivaanrannan taakse, on vaikutus aivan samanlainen kuin jos huonetta valaissut ainoa lamppu olisi sammutettu. Kirkkaan valon jälkeen kattaa kaiken synkkä pimeys ilman varoitusmerkkiä. Sitten alkavat kuut näkyä, Marsin salaperäiset, aavemaiset kuut, jotka pelottavien meteorien tavoin kiitävät lähellä Marsin pintaa.
Laskeva aurinko valaisi kirkkaasti Korus-järven itäistä rantaa, punaista nurmikkoa ja upeaa metsää. Puiden alla liikkui kasvi-ihmisiä laitumella useissa laumoissa. Täysikasvuiset seisoivat pystyssä varpaittensa ja vankkojen häntiensä varassa riipien kynsillään kaikki lehdet ja oksat, jotka yltivät. Silloin minulle selvisi, mistä johtui puiden huolellisesti karsittu ulkomuoto, joka silloin, kun ensi kerran aukaisin silmäni tuolla lehdossa, harhautti minut luulemaan joutuneeni sivistyneitten ihmisten asumasijoille.
Maisemaa silmäillessämme siirtyivät katseemme alhaalta kallioiden juurelta purkautuvan Iss-virran vierivään veteen. Samassa ilmaantui vuoren sisästä vene, jossa oli ulkomaailman onnettomia ihmisiä. Heitä oli kaksitoista, ja kaikki he olivat Marsin hallitsevaa, korkealle kehittynyttä ja sivistynyttä punaista rotua.
Ulkonemalla oleva airut huomasi tuhoon tuomitun seurueen yhtä pian kuin mekin. Hän kohotti päätään, ja nojautuen kauas huimaavan korkeaa alustaa ympäröivän matalan kaiteen yli puhkesi kimeään, valittavaan huutoon, joka kutsui tämän hornamaisen paikan pahat henget hyökkäykseen.
Hetkisen otukset seisoivat korvat jäykkinä pystyssä, sitten ne syöksyivät lehdosta joen rantaa kohti ponnahdellen pitkin, kömpelöin hyppäyksin.