"— Kun he ovat kaksineuvoisia, niin he voivat lisääntyä todellisten kasvien tapaan. Mutta muuten he ovat edistyneet vain hyvin vähän koko olemassaolonsa aikana. Heidän toimensa ja liikkeensä ovat suuressa määrin vaistomaisia eikä järki niitä kovinkaan paljoa ohjaa, sillä kasvi-ihmisen aivot ovat vain hituista kookkaammat kuin pikkusormesi pää. He elävät kasveista ja eläinten verestä, ja heidän aivonsa ovat juuri tarpeeksi isot opastamaan heidän askeleensa ruuan seuduille ja selittämään ne vaikutelmat, mitkä ruoka saa aikaan heidän silmiinsä ja korviinsa. Itsesäilytysvaistoa heillä ei ole ollenkaan, eivätkä he sen vuoksi ensinkään pelkää vaaran uhatessa. Juuri sentähden he ovat niin peloittavia vastustajia taistelussa."

Ihmettelen mielessäni, minkä vuoksi mustaihoinen niin tarkkaan ja laveasti selitteli viholliselleen Barsoomin elämän alkuperää. Tämä tilaisuus tuntui oudon sopimattomalta ylpeän rodun ylpeälle jäsenelle ryhtyä keskusteluun vangitsijansa kanssa, erittäinkin kun mustaihoinen edelleenkin virui lujasti köytettynä kannella.

Mutta hänen silmänsä vähäinen liike, kun se sekunnin murto-osaksi siirtyi tähyämään taakseni, selitti minulle, minkä vuoksi hän oli näin koettanut kiinnittää huomioni todella mielenkiintoiseen kertomukseensa.

Seisoin konevipujen ääressä, ja hän makasi vähän matkan päässä edessäni, joten hän puhuessaan minulle katseli aluksen perään päin. Kun hän lopetti kuvauksensa kasvi-ihmisistä, huomasin hänen katseensa hetkeksi kiintyvän johonkin takanani olevaan esineeseen.

En myöskään voinut erehtyä nopeasta, voitonriemuisesta välähdyksestä, joka kirkasti hänen synkkiä silmiään. Aikaisemmin olin vähentänyt aluksemme nopeutta, sillä Dorin laakso oli jäänyt penikulmia taaksemme, ja minusta tuntui, että olimme jotakuinkin turvassa. Silmäsin huolestuneena taakseni, ja katseeni kohtaama näky tukahdutti kaikki minussa jo heränneet vapauden toiveet.

Iso sotalaiva, joka äänettömästi ja ilman valoja halkoi öistä pimeyttä, häämöitti aivan likellä aluksemme perää.

KAHDEKSAS LUKU

Omeanin uumenissa

Nyt käsitin, mitä varten musta rosvo oli pitänyt minut kiintyneenä kuuntelemaan omituista kertomustaan. Penikulmien päästä hän oli tuntenut avun lähestyvän, ja ellei hän kertoessaan olisi luonut silmäystä taakseni, olisi taistelulaiva seuraavalla hetkellä ollut yläpuolellamme ja hyökkäysmiehet, jotka epäilemättä jo nyt riippuivat hihnoissaan laivan pohjasta, olisivat täyttäneet aluksemme kannen, tuhoten äkkiä ja perin pohjin minun lisääntyvät pelastumistoiveeni.

Olin liian hyvin perehtynyt ilmasotaan joutuakseni ymmälle siitä, mitä minun olisi tehtävä. Pysähdytin koneet ja annoin samalla pienen aluksemme jyrkästi laskeutua kolmekymmentä metriä.