Tardos Mors uskoisi minua. Siitä olin varma. Ja että hänellä olisi rohkeutta toimia vakaumuksensa mukaan, sen takasi minulle se tuntemus, mikä minulla oli hänen luonteestaan. Dejah Thoris uskoisi minua. Sitä ei johtunut mieleenikään epäillä. Sitten vielä oli tuhansia punaisia ja vihreitä soturiystäviäni, joiden tiesin ilomielin uskaltautuvan vaikka ikuiseen kadotukseen puolestani. Kuten Tars Tarkas, niin hekin seuraisivat minua, minne hyvänsä heidät johtaisin.
Jos joskus pääsisin karkaamaan mustien rosvojen kynsistä, oli ainoana vaarana se, että saattaisin joutua vihamielisten punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin. Silloin olisivat päiväni luetut.
Mutta turhalta tuntui vaivata aivojaan näillä mietteillä, sillä oli perin vähän todennäköistä, että milloinkaan pääsisin karkuun mustien kynsistä.
Minut oli köytetty tyttöön siksi pitkällä hihnalla, että pääsimme liikkumaan noin metrin päähän toisistamme. Kun meidät oli tuotu komeroon, istuuduimme matalalle penkille ikkunan alle. Penkki oli koppimme ainoa huonekalu. Se oli tehty sorapuspuusta.
Lattia, katto ja seinät olivat carborundum-aluminiumia, keveätä, läpitunkematonta sekoitusta, jota marsilaisten taistelulaivoissa käytetään hyvin paljon.
Istuessani tulevaisuusmietteissäni olin tuijottanut aukkoon, joka istuessani oli juuri silmieni tasalla. Äkkiä katsahdin Phaidoriin. Hän tarkasteli minua kasvoillaan omituinen ilme, jota en ollut ennen niillä nähnyt. Hän oli silloin hyvin kaunis.
Valkeat luomet verhosivat heti hänen silmänsä, ja minusta näytti hieno puna kohoavan hänen kasvoilleen. Nähtävästi hän joutui hämilleen, kun hänet tavattiin tuijottamasta alempaan olentoon, ajattelin.
"Onko alempien olentojen tarkkaileminen sinusta mielenkiintoista?" kysyin nauraen.
Hän aukaisi jälleen silmänsä naurahtaen hermostuneesti, mutta samalla keventyneesti.
"Onpa kyllä", hän sanoi, "erittäinkin kun heidän kasvonsa ovat syrjästä katsoen noin erinomaisen komeat."