Nyt oli minun vuoroni punastua, mutta en punastunut. Minusta tuntui, että hän laski pilaa, ja ihailin hänen rohkeuttaan, kun hän kykeni nauttimaan huumorista vielä kuoleman kynnyksellä. Siksi yhdyin hänen nauruunsa.
"Tiedätkö, minne olemme matkalla?" kysyi hän.
"Ratkaisemaan tämänjälkeisen ikuisuuden arvoitusta, luulen", vastasin.
"Minua odottaa pahempi kohtalo kuin se", selitti hän vavahtaen.
"Mitä tarkoitat?"
"En voi muuta kuin arvailla", vastasi hän, "sillä kaikista niistä miljoonista thernien neidoista, joita mustat rosvot ovat aikakausien kuluessa ryöstäneet käydessään retkillään alueillamme, ei ainoakaan ole koskaan palannut kertomaan kokemuksiaan. Se seikka, että he eivät milloinkaan ota miehisiä vankeja, antaa tukea luulolleni, että heidän ryöstämiensä naisten kohtalo on kuolemaakin pahempi."
"Eikö se ole oikeudenmukaista kostoa?" kysyin tahtomattanikin.
"Mitä tarkoitat?"
"Eivätkö thernit itse kohtele samalla tavoin niitä onnettomia olentoja, jotka lähtevät vapaaehtoiselle toivioretkelle salaperäistä Iss-jokea myöten? Eikö Thuvia ollut viisitoista vuotta leluna ja orjana? Eikö ole varsin oikeudenmukaista, että te saatte kärsiä samalla tavoin kuin olette antaneet toisten kärsiä?"
"Sinä et ymmärrä", hän vastasi. "Me thernit olemme pyhää rotua. Alemmalle olennolle on kunniaksi olla orjanamme. Emmekö silloin tällöin pelasta joitakuita alempia olentoja, jotka typeryydessään lipuvat tuntematonta virtaa alaspäin tuntematonta päämäärää kohti ja muutoin joutuisivat kaikki kasvi-ihmisten ja apinain saaliiksi?"