"Mutta ettekö te kaikin keinoin lujita ulkomaailman asukkaiden keskuudessa vallitsevaa taikauskoa?" huomautin. "Se on raskain syntinne. Voitko sanoa, miksi lietsotte tätä kaameata harhaluuloa?"
"Koko Barsoomin elämä", sanoi hän, "on luotu yksinomaan elättämään ja tukemaan thernien rotua. Miten voisimme elää, jollei ulkomaailma hankkisi meille työvoimaa ja ravintoa? Luuletko, että thern häpäisisi itseänsä ryhtymällä työhön?"
"On siis totta, että syötte ihmislihaa?" kysyin kauhuissani.
Hän silmäili minua säälivästi surkutellen tietämättömyyttäni.
"Tietysti syömme alempien olentojen lihaa. Ettekö te myöskin syö?"
"Eläinten lihaa kyllä", vastasin, "mutta emme ihmisen."
"Samoin kuin ihmiset voivat syödä eläinten lihaa, voivat jumalat syödä ihmisten lihaa. Pyhät thernit ovat Barsoomin jumalia."
Minua ellotti ja suututti, ja luulen että se näkyi kasvoistani.
"Nyt olet epäuskoinen", jatkoi hän vienosti. "Mutta jos onni meitä suosii, niin että pelastuisimme mustien rosvojen kynsistä ja pääsisimme takaisin Matai Shangin hoviin, niin luulenpa, että keksisimme todistuksia, jotka saisivat sinut tuntemaan erehdyksesi. Ja —" hän empi, "kenties keksisimme keinon säilyttää sinut luonamme — yhtenä meistä."
Taaskin hänen katseensa painui lattiaan, ja heikko puna lehahti hänen poskilleen. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan silloin, enkä vielä pitkään aikaan myöhemminkään. Dejah Thoris sanoi usein, että eräissä suhteissa olin oikea hölmöläinen, ja luulenpa hänen olleen oikeassa.