Hellävaroen irroitin hänen kätensä kaulastani, ja pitäen niitä yhä käsissäni kerroin hänelle rakkaudestani Dejah Thorisiin. Kerroin, että kahden taivaankappaleen naisista, joita pitkän elämäni aikana olin tuntenut ja ihaillut, rakastin yksin häntä.
Puheeni ei näyttänyt häntä miellyttävän. Kuin naarastiikeri hän ponnahti läähättäen seisoalleen. Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät hirvittävän raivoisaan ilmeeseen, ja silmät liekehtivät kamalasti.
"Koira!" hän sähisi. "Herjaava koira! Luuletko sinä, että Phaidor, Matai Shangin tytär, rukoilee! Hän käskee. Mitä minulle merkitsee vaivainen tunteesi, jota tunsit toisessa elämässäsi, ulkomaailmassa valitsemaasi halpaa olentoa kohtaan?
"— Phaidor on kunnioittanut sinua rakkaudellaan, ja sinä olet hyljeksinyt häntä. Tuhat kuvaamattoman kauheata kuolemaa ei voisi sovittaa sitä loukkausta, jonka olet minulle tehnyt. Olento, jota nimität Dejah Thorisiksi, saa osakseen kaikkein hirveimmän kuoleman. Sinä olet painanut sinetin hänen tuomioonsa.
"— Ja sinä! Sinusta tulee halvin orja palvelemaan sitä jumalatarta, jota olet koettanut nöyryyttää. Sinua kidutetaan ja häväistään, kunnes matelet jalkojeni juuressa rukoillen itsellesi kuolemaa armonosoitukseksi.
"— Armeliaan jalomielisenä myönnyn vihdoin rukouksiisi ja Kultaisten kallioiden korkealta ulkonemalta katselen, kuinka isot valkeat apinat repivät sinua kappaleiksi."
Kaikki oli hänellä niin valmista ja varmaa, koko ihastuttava ohjelma alusta loppuun. Minua kummastutti, että niin jumalaisen kaunis olento saattoi samalla olla niin hornamaisen kostonhimoinen. Päähäni pälkähti kuitenkin, että häneltä oli jäänyt kostolaskelmissaan huomaamatta pieni tekijä, ja siksi minä, millään tavoin tahtomatta lisätä hänen huonoa tuultaan, vaan päinvastoin auttaakseni hänet järjestämään suunnitelmansa käytännöllisemmäksi, osoitin likintä ikkuna-aukkoa.
Hän oli ilmeisesti unohtanut, missä sillä hetkellä oli, sillä luotuaan silmäyksen ulkona kuhisevan veden tummiin pyörteisiin hän heittäytyi nyyhkyttäen kyyrylleen matalalle penkille, muistuttaen paljoa enemmän perin onnetonta pikku tyttöä kuin kaikkivoipaa jumalatarta.
Yhä alemmaksi painuimme, kunnes ikkuna-aukkojen paksu lasi kävi tuntuvan lämpimäksi veden kuumuudesta. Olimme nähtävästi hyvin syvällä Marsin pinnan alapuolella.
Vihdoin aluksemme lakkasi vaipumasta alaspäin, ja kuulin perässä olevien potkurien vinhasti pyörivän vedessä ja työntävän meitä eteenpäin huimaa vauhtia. Siellä alhaalla oli hyvin pimeätä, mutta ikkuna-aukkojemme hohteen ja varmaankin vedenalaisemme keulassa olevan voimakkaan valonheittäjän säteiden valossa näin, että kuljimme ahtaassa, kallioseinäisessä, torvimaisessa väylässä.