Hän hypähti kauhistuneena pystyyn.
"Issuksen kirous kohtaa sinua", hän huudahti. "Seuraavalla hetkellä vaivut maahan, kiemurrellen hirvittävissä tuskissa, kunnes kuolet."
"Uskotko sellaista, Xodar?" kysyin.
"Tietysti. Kenpä uskaltaisi epäillä?"
"Minä epäilen; niin, enemmänkin, väitän sen valeeksi", sanoin. "Katsoppa, Xodar, kerroit hänen tuntevan ajatuksenikin. Punaisilla ihmisillä on kaikilla ollut sama kyky jo monia ajanjaksoja, ja lisäksi toinen ihmeellinen kyky. He voivat sulkea sielunsa niin, ettei kukaan kykene lukemaan heidän ajatuksiaan. Edellisen tempun opin jo vuosia takaperin. Toista minun ei ole tarvinnut opetella, sillä koko Barsoomilla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kykenisi lukemaan mitä aivojeni salaisissa kammioissa liikkuu.
"— Jumalattarenne ei osaa lukea ajatuksiani, eikä liioin sinunkaan, kun et ole hänen näkyvissään, jollet itse sitä tahdo. Jos hän olisi kyennyt lukemaan ajatukseni, niin pelkään, että hänen ylpeytensä olisi saanut melkoisen ankaran kolauksen, kun käännyin ympäri hänen käskettyään minua 'katsomaan säteilevien kasvojensa pyhiä piirteitä'."
"Mitä tarkoitat?" kuiskasi hän, äänen väristessä pelosta, niin hiljaa että tuskin kuulin.
"Tarkoitan, että hän oli mielestäni inhoittavimman, surkeimman ja kammottavimman näköinen olento, mitä milloinkaan olen nähnyt."
Hetken hän katseli minua kauhistuneena ja typertyneenä. Huudahtaen:
"Herjaaja!" hän sitten karkasi kimppuuni.
Kun hän hyökkäsi, tartuin vasemmalla kädelläni häntä vasemmasta ranteesta, kiersin oikean käteni hänen vasemman olkapäänsä alitse työntäen kyynärpääni hänen leukansa alle ja nostin hänet selälleen lanteilleni.