Siinä hän sätkytteli avuttomana hetkisen luoden minuun silmäyksiä, jotka hehkuivat voimattomasta raivosta.
"Xodar", lausuin, "olkaamme ystäviä. Meidän on elettävä yhdessä kenties kokonainen vuosi tämän kopin ahtaiden seinien sisällä. Olen pahoillani siitä, että olen loukannut sinua, mutta en osannut uskoa, että mies, joka oli saanut osakseen veristä vääryyttä Issukselta, yhä uskoi hänet jumaluuteensa.
"— Puhun vielä muutamia sanoja, Xodar, mitenkään tahtomatta enää loukata tunteitasi, vaan yksinomaan saadakseni sinut käsittämään, että niin kauan kun elämme, olemme itse kohtalomme määrääjiä enemmän kuin joku jumala.
"— Kuten näet, Issus ei ole iskenyt minua kuoliaaksi eikä hän pelasta uskollista Xodariaan uskottoman kynsistä joka on häpäissyt hänen loistavaa ihanuuttaan. Ei, Xodar, Issuksenne on kuolevainen vanha nainen. Kun kerran olet poissa hänen ulottuviltaan, niin hän ei voi tehdä sinulle mitään pahaa.
"— Kun sinä tunnet tämän kummallisen maan ja minä ulkomaailman, niin me, kaksi voimakasta soturia, voisimme yhdessä raivata itsellemme tien vapauteen. Ja vaikka kaatuisimmekin yrittäessämme, niin eikö muistomme olisi kirkkaampi silloin, kuin jos orjamaisen arkoina jäisimme teurastettaviksi julman ja epäoikeudenmukaisen tyrannin — nimitäpä häntä sitten mielesi mukaan jumalattareksi ta: kuolevaiseksi — määräyksestä."
Lopetettuani puheeni laskin Xodarin seisomaan lattialle ja päästin irti otteeni. Hän ei uudistanut hyökkäystään mutta ei myöskään virkkanut mitään. Sensijaan hän astahti penkin ääreen ja vaipuen sille istumaan oli tuntikausia syvissä mietteissä.
Pitkän ajan kuluttua kuulin hiljaista liikettä toiselta muihin koppeihin vievältä ovelta ja katsahdettuani ylös näin punaisen marsilaisnuorukaisen, joka silmäili meitä tarkasti.
"Kaor!" huudahdin, kuten punaiset marsilaiset tervehtivät toisiaan.
"Kaor!" tervehti hän. "Mitä varten olet täällä?"
"Odotan kuolemaani, luullakseni", vastasin vääntäen kasvoni nauruun.