Heliumin Taran nopea lentokone kiiti loitolle Heliumin kaksoiskaupungista kellertävien merenpohjien ylitse. Nauttien herkästi tottelevan pikku aluksensa vauhdista ja sulavista, keveistä liikkeistä tyttö suuntasi lentonsa luoteista kohti. Miksi hän valitsi sen suunnan, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Kenties oli syynä se, että sillä taholla olivat Barsoomin vähimmän tunnetut alueet ja että siellä siis saattoi kokea romanttisia, salaperäisiä seikkailuja. Siellä päin oli myöskin kaukainen Gathol; mutta sitä seikkaa hän ei tietoisesti ajatellut.
Silloin tällöin hänen mieleensä kuitenkin johtui tuon kaukaisen kuningaskunnan jed, mutta se muisto ei juuri ollut mieluinen. Se nostatti vieläkin häpeän punan hänen poskilleen ja sai veren kiukusta tulvimaan hänen sydämeensä. Hän oli hyvin suuttunut Gatholin jediin, ja vaikka hän ei enää näkisikään Gahania koskaan, oli hän sittenkin varma, että viha sitä miestä kohtaan pysyisi ikuisesti tuoreena hänen muistissaan. Enimmäkseen hänen ajatuksensa pyörivät toisen henkilön — Djor Kantosin ympärillä. Ja häntä ajatellessaan hän myöskin ajatteli Hastorin Olvia Marthisia. Heliumin Tara luuli olevansa mustasukkainen Olvialle, ja se harmitti häntä hyvin kovasti. Hän oli suutuksissaan Djor Kantosille ja itselleen, mutta ei lainkaan Olvia Marthisille, josta hän piti, eikä siis tietysti ollutkaan todella mustasukkainen. Vika oli se, että kerrankin oli tapahtunut vastoin Heliumin Taran mieltä. Djor Kantos ei ollut saapunut alttiin orjan tavoin juoksujalkaa hänen odottaessaan, ja — voi! siinähän olikin kipein kohta — Gahan, Gatholin jed, muukalainen, oli ollut hänen nöyryytyksensä näkijänä. Gahan oli nähnyt, ettei häntä oltu heti alussa pyydetty suureen tanssiin, ja Gahanin — kuten tämä epäilemättä arveli — oli ollut tultava pelastamaan hänet joutumasta syrjästäkatsojan noloon asemaan. Kun se ajatus johtui hänen mieleensä, tunsi hän polttavan häpeän punan leviävän yli koko ruumiinsa; sitten hän äkkiä kalpeni, ja raivo puistatti häntä. Samassa hän käänsi koneensa ympäri niin rajusti, että hän oli vähällä kiskoutua irti hihnoista, joilla hän oli kiinnitetty aluksen tasaiseen, kapeaan kanteen. Hän saapui kotiin vähää ennen pimeän tuloa. Vieraat olivat poistuneet. Palatsi oli hiljaisuuden vallassa. Tuntia myöhemmin hän kohtasi isänsä ja äitinsä ilta-aterialla.
"Sinä karkasit luotamme, Heliumin Tara", virkkoi John Carter.
"Sellaista ei olisi pitänyt sattua John Carterin vieraille."
"He eivät olleet tulleet tapaamaan minua", vastasi Heliumin Tara. "Minä en ollut heidän kutsujansa."
"He olivat yhtä kaikki sinunkin vieraitasi", huomautti isä.
Tyttö nousi, meni hänen luokseen ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
"Sinä vanha, mainio virgianialaiseni!" hän huudahti, hypistellen isänsä tuuheata, mustaa tukkaa.
"Virginiassa sinut taivutettaisiin isäsi polvelle ja sinulle annettaisiin kuritusta", sanoi mies hymyillen.
Tyttö suikertautui hänen syliinsä ja suuteli häntä. "Sinä et rakasta minua enää", hän valitti. "Ei kukaan rakasta minua." Mutta hän ei kyennyt saamaan kasvoilleen yrmeätä ilmettä, sillä hän oli väkisinkin purskahtamaisillaan nauruun.
"Vikana on se, että liian monet rakastavat sinua", väitti isä. "Ja nyt on niitä taaskin yksi enemmän."