Hänen istuuduttuaan vallitsi kiusallinen hiljaisuus, sillä kaikista oli selvää, että puhuja oli haastanut Manatorin jeddakin O-Tarin rohkeuden koetukselle, ja kaikki odottivat hallitsijansa vastausta. Kaikkien mielessä liikkui sama ajatus — O-Tarin täytyi viedä heidät O-Mai Julman huoneeseen tai ottaa ikuisesti kantaakseen pelkuruuden, häpeämerkkiä, ja Manatorin valtaistuimella ei saanut olla pelkuria. Sen he tiesivät kaikki, ja yhtä hyvin sen tiesi myöskin O-Tar.

Mutta O-Tar empi. Hän silmäili juhlapöydän ympärillä istuvien päällikköjen kasvoja, mutta näki vain heltymättömiä soturien tuikeita piirteitä. Ei kenenkään kasvoissa ollut jälkeäkään pehmeydestä. Ja sitten hänen katseensa siirtyi avaran salin yhdessä seinässä olevaan pieneen oveen. Huojennuksen ilme syrjäytti hänen piirteistään levottomuuden rypyt. "Kas!" hän huudahti. "Katsokaahan, kuka saapuu!"

KAHDESKYMMENES LUKU

Syytös pelkuruudesta

Verhojen aukosta tähyilevä Gahan näki heidän takaa-ajajarisa mielettömän paon. Juro hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän katseli, kuinka hurjasti manatorilaiset rimpuilivat päästäkseen turvaan, viskasivat pois aseensa ja tappelivat pelokkaina keskenään, tahtoen kukin ensimmäisenä tunkeutua ulos huoneesta. Kaikkien poistuttua hän kääntyi taaksepäin Taran puoleen sama hymy yhä huulillaan. Mutta hymy haihtui heti hänen käännyttyään, sillä Tara oli kadonnut.

"Tara!" huusi hän kovasti, sillä hän oli varma, etteivät ahdistajat palaisi. Mutta vastausta ei tullut, jollei ehkä kuulunut kaukaista naurun hihitystä. Hätäisesti hän tutki verhojen takaista käytävää ja löysi useita ovia, joista yksi oli raollaan. Siitä hän astui viereiseen huoneeseen, joka sillä hetkellä sai kirkkaampaa valoa taivaankannella vinhasti kiitävän Thurian lempeistä säteistä. Hän havaitsi, että lattiata peittävä pölykerros oli rikkoutunut ja siinä oli anturoiden jälkiä. He olivat menneet tätä tietä — Tara ja se olento, joka hänet oli ryöstänyt, mikä se sitten lieneekään ollut.

Mutta mikä se olisi saattanut olla? Gahanissa, joka oli sivistynyt ja älyllisesti korkealle kehittynyt mies, oli taikauskoa vain vähän, jos ollenkaan. Samoin kuin miltei kaikki Barsoomin rodut oli hänkin eräänlainen ylevälaatuinen esi-isien palvoja, mutta hän jumaloi pikemminkin esivanhempiensa hyveiden ja sankaritekojen muistoa ja taruja kuin itse vainajia. Hän ei odottanut minkäänlaista kouraantuntuvaa merkkiä heidän kuolemanjälkeisestä olemassaolostaan. Hän ei uskonut heidän kykenevän hyvään eikä pahaan muutoin kuin siten, että heidän eläessään antama esimerkki saattoi vaikuttaa jälkipolviin. Hän ei senvuoksi myöskään uskonut vainajain henkien aineellistumiseen. Jos oli haudantakaista elämää, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä hän tiesi tieteen todistaneen, että muinaisten uskontojen ja taikauskoisten väitteiden esittämillä näennäisesti yliluonnollisilla ilmiöillä oli aina joku aineellinen syy. Mutta nyt hän oli ymmällä eikä voinut kuvitella, mikä voima oli saattanut viedä Taran hänen luotaan tässä huoneessa, jossa viiteentuhanteen vuoteen ei ollut käynyt ainoatakaan ihmistä.

Hämärässä hän ei eroittanut, oliko lattialla muidenkin kuin Taran anturan jälkiä — hän näki vain, että tomukerros oli rikottu — ja kun jäljet veivät hänet pimeihin käytäviin; eksyi hän niiltä täydelleen. Nyt hän joutui todelliseen labyrinttiin, sokkeloiden käytäviin ja kammioihin, rientäessään eteenpäin O-Main autioksi jätetyssä huoneistossa. Tuossa oli vanhanaikainen kylpyhuone, epäilemättä itse jeddakin, ja sitten hän joutui huoneeseen, jossa oli pöydällä viisituhatta vuotta sitten katettua ruokaa — kenties O-Main maistamatta jäänyt aamiainen. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka hän tarvitsi kiiruhtaakseen huoneiden lävitse, vilahti hänen silmiensä ohitse niin arvokkaita koristuksia, jalokiviä ja kalliita metalleja, että ne hämmästyttivät jopa Gatholin jeddiäkin, jonka hihnoitus oli timanttien ja platinan peitossa ja jonka rikkautta koko maailma kadehti. Mutta vihdoin O-Main huoneisto oli tarkastettu, ja hän saapui pieneen kammioon, jonka lattiassa olevasta aukosta kiertokäytävä vei suoraan alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Kammion sisäänkäytävän luona oli pölyä äskettäin sotkettu, ja koska Gahanilla ei ollut mitään muuta vihjausta siitä suunnasta, johon Taran ryöstäjä oli mennyt, tuntui hänestä yhtä viisaalta edetä sinne kuin etsiä jostakin muualta. Empimättä hän senvuoksi laskeutui alaspäin sysimustaan pimeyteen. Kun hänen täytyi jalallaan tunnustella, ennenkuin astui askeltakaan, oli hänen laskeutumisensa pakostakin hidasta; mutta Gahan oli barsoomilainen ja niin ollen tiesi, minkälaiset salakuopat saattoivat väijyä varomatonta tällaisissa jeddakin palatsin pimeissä, kielletyissä osissa.

Hän oli arvion mukaan laskeutunut hyvinkin kolmen kerroksen verran ja oli juuri, kuten hän silloin tällöin teki, pysähtynyt kuuntelemaan, kun hän selvästi eroitti omituista laahustavaa, kahnaavaa ääntä, joka lähestyi häntä alhaalta päin. Liikkuipa siellä mikä tahansa, se nousi kiertokäytävää myöten tasaista vauhtia ja olisi pian hänen lähellään. Gahan vei kätensä miekkansa kahvaan ja veti aseen tupesta hitaasti, jottei syntyisi melua, joka saattaisi ilmaista tulijalle hänen läsnäolonsa. Hän toivoi, että olisi ollut edes hitusen valoisampaa. Jos hän olisi eroittanut vaikka vain lähestyvän olennon hahmopiirteet, olisi hänellä ollut parempi mahdollisuus selviytyä kohtauksesta. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja koska hän ei eroittanut mitään, kalahti hänen tuppensa pää käytävän kiviseinään, päästäen äänen, jonka hiljaisuus käytävän ahtaus ja pimeys tuntuivat paisuttavan peloittavaksi kalahdukseksi.

Heti lakkasi häntä lähestynyt laahustava ääni. Hetkisen Gahan seisoi hiljaa odottaen, mutta lähti sitten laskeutumaan edelleen, luopuen kaikesta varovaisuudesta. Mikä olento lieneekään ollut, nyt se ei päästänyt ääntäkään, jonka nojalla Gahan olisi voinut päättää, missä se oli. Se saattoi olla hänen kimpussaan millä hetkellä tahansa, ja senvuoksi hän piti miekkansa valmiina. Jyrkkä kiertokäytävä vei alaspäin, yhä vain alaspäin. Gahania ympäröi pimeys ja haudan hiljaisuus, mutta jossakin hänen edellään oli jotakin. Hän ei ollut yksin tässä kammottavassa paikassa — hänen edessään oli joku toinen olento, josta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään — siitä hän oli varma. Kenties juuri se oli ryöstänyt Taran. Ehkä itse Tara, vielä jonkun nimettömän hirviön kynsissä, olikin hänen edellään. Hän johdatti askeliaan, alkaen melkein juosta ajatellessaan rakastamaansa naista uhkaavaa vaaraa, ja sitten hän törmäsi puiseen oveen, joka sysäyksettä lennähti auki. Hänen edessään oli valaistu käytävä, jonka kahden puolen oli huoneita. Edettyään vain lyhyen matkan kiertokäytävän juurelta hän tunsi olevansa palatsin alaisissa holveissa. Hetkistä myöhemmin hän eroitti takaansa samaa laahaavaa ääntä, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan kiertokäytävässä. Hän pyörähti ympäri ja näki äänen aiheuttajan ilmestyvän äsken sivuuttamastaan ovesta. Se oli Ghek, kaldane.