Seuratessaan Gahanin ja Taran jälkiä he havaitsivat, että vaikka oli käyty joka ovella, oli menty vain yhden kynnyksen ylitse, ja sen oven he avasivat varovasti, jolloin he hämmästyksekseen näkivät jetanpöydän ääressä istuvat neljä soturia. Hetkisen he olivat pyörtämäisillään pakoon, sillä vaikka he tiesivätkin, mitä olentoja istujat olivat, hätkähtivät he kuitenkin osuessaan niiden luokse tässä salaperäisessä kummitushuoneistossa yhtä pahasti kuin jos olisivat nähneet itse vainajien haamut. Mutta pian he saivat jälleen rohkaistuksi itseään kylliksi mennäkseen tämänkin huoneen läpi ja astuakseen O-Mai Julman entiseen makuuhuoneeseen vievään lyhyeen käytävään. He eivät tienneet, että heidän edessään oli juuri tämä kammottava huone; muutoin olisi ollut epäiltävää, olisivatko he edenneet enää. Mutta he näkivät etsittäviensä menneen sitä kautta, ja niinpä he seurasivat perässä. Mutta päästyään synkkään huoneeseen he pysähtyivät, ja päälliköt hoputtivat hiljaa kuiskaillen seuralaisiaan tulemaan ihan lähelle heidän taakseen. He seisoivat oven suussa kunnes heidän silmänsä tottuivat hämärään; sitten muuan heistä äkkiä osoitti lattialla viruvaa olentoa, jonka toinen jalka oli sotkeutuneena makuulavan vaippoihin.
"Katsokaas!" hän läähätti. "Tuossa on O-Main ruumis! Esi-isien esi-isät! Olemme kielletyssä huoneessa." Samassa kuului kammottavan vainajan toisella puolen riippuvien verhojen takaa kolkkoa ulvontaa, jota seurasi vihlova parkaisu, ja verhot vavahtivat ja pullistuivat heidän silmiensä edessä.
Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he kaikki, päälliköt ja sotilaat, kääntyivät ja syöksähtivät ovelle. Se oli kalpea, miehet tungeksivat toisiaan, tappelivat ja kirkuivat pyrkiessään pelastautumaan. He viskasivat miekkansa käsistään ja kynsivät toisiaan raivatakseen itselleen tien; takanaolevat kapusivat etupuolella olevien hartioille, joitakuita putosi, ja heidän päälleen poljettiin; mutta vihdoin pääsivät kaikki lävitse ja kiitivät, nopein edellä, molempien välihuoneiden lävitse ulompaan käytävään, eivätkä keskeyttäneet hurjaa pakoaan, ennen kuin tuoksahtivat O-Tarin juhlasaliin väsyneinä ja vapisevina. Heidät nähdessään ponnahtivat jeddakin seuraan jääneet soturit seisomaan ja vetivät miekkansa, luullen vihollisjoukon ajavan takaa heidän tovereitaan. Mutta näiden jäljessä ei huoneeseen tullut ketään, ja saapuneet kolme päällikköä seisahtuivat O-Tarin eteen kumarassa päin ja vapisevin polvin.
"No?" kysyi jeddak. "Mikä teitä vaivaa? Puhukaa?"
"O-Tar", alkoi eräs heistä saatuaan vihdoinkin puhelahjansa takaisin.
"Milloin me kolme olemme pettäneet sinut sodassa ja taistelussa?
Eivätkö säilämme ole aina olleet etumaisten joukossa, kun on
puolustettu henkeäsi ja kunniaasi?"
"Olenko väittänyt, ettei niin ole ollut?" tiedusti O-Tar.
"Kuuntele siis, oi jeddak, ja tuomitse meitä lempeästi. Seurasimme molempia orjia O-Mai Julman huoneistoon. Menimme niihin kirottuihin huoneisiin emmekä sittenkään vielä horjuneet. Vihdoin saavuimme kauhunkammioon, jota ei ainoakaan ihmissilmä ole tätä ennen nähnyt viiteenkymmeneen vuosisataan ja katselimme O-Main ruumista, joka virui samalla tavoin kuin on virunut koko tämän ajan. Etenimme O-Mai Julman kuolinhuoneeseen saakka ja olimme sittenkin valmiit tunkeutumaan vieläkin kauemmaksi, kun kauhistuneihin korviimme äkkiä kuului ulvontaa ja kirkunaa, mikä on niiden aavehuoneiden tunnusmerkki, ja verhot liikkuivat ja kahisivat kalmanhajuisessa ilmassa. O-Tar, se oli enemmän kuin ihmishermot jaksoivat kestää. Pyörsimme pakoon. Heitimme pois miekkamme ja tappelimme keskenämme pelastuaksemme. Surren, mutta häpeilemättä kerron sen, sillä koko Manatorissa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei olisi menetellyt samoin. Jos ne orjat ovat korphaleja, ovat he turvassa aavekumppaniensa parissa. Jolleivät he ole korphaleja, niin sitten he ovat jo vainajia O-Main huoneistossa, ja siellä he saavat mädätä minuun nähden, sillä en suostu palaamaan siihen kirottuun paikkaan, vaikka saisin jeddakin hihnat ja puolet Barsoomia. Olen puhunut."
O-Tar rypisti synkästi otsaansa. "Ovatko kaikki päällikköni raukkoja ja arkoja?" hän tokaisi äkkiä pilkalliseen sävyyn.
Niiden joukosta, jotka eivät olleet mukana etsintäseurueessa, nousi eräs päällikkö ja kääntyi O-Tariin päin kasvot synkkinä.
"Jeddak tietää", hän virkkoi, "että Manatorin historiassa on jeddakimme aina mainittu uljaimmaksi sotureistamme. Minne jeddakini johtaa minua, sinne seuraan, älköönkä yksikään jeddak nimittäkö minua raukaksi ja pelkuriksi, jollen kieltäydy menemästä sinne, mihin hän uskaltaa mennä! Olen puhunut."