Puuskainen tuuli heitteli ja pudisteli sitä, ja tyttö nauroi ääneen jännityksen tuottamasta riemusta. Hän hoiteli pientä alustaan vanhan, tottuneen ohjaajan tavoin; mutta harvat kokeneet ohjaajat olisivat uskaltautuneet sellaiseen myrskyyn niin keveässä aluksessa. Nopeasti tyttö kohosi pilviä kohti, kiitäen tuulen repimien hattaraviivojen seassa, ja pian nielaisivat hänet ylhäällä aaltoilevat sankat rykelmät. Hän oli uudessa maailmassa, keskellä sekasortoa, jossa ei ollut muita elollisia olentoja kuin hän; mutta se oli kylmä, kostea, kolkon yksinäinen maailma, ja se tuntui hänestä masentavalta, sitten kun hänen ympärillään myllertävien valtavien voimien rusentava tuntu oli haihduttanut uutuuden viehätyksen.
Äkkiä hän alkoi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, viluiseksi ja pieneksi. Hän antoi senvuoksi aluksensa nopeasti kohota, kunnes se pian sujahti häikäisevän kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka muutti synkkien pilvien yläpinnan kiilloitettua hopeata muistuttavaksi aallokoksi. Täällä oli vielä kylmää, mutta ei niin kosteata kuin pilvissä, ja säteilevän auringon valossa hänen rohkeutensa elpyi sitä mukaa kuin hänen korkeusmittarinsa osoittaja nousi. Kun tyttö nyt katseli syvällä allaan olevia pilviä, tuntui hänestä kuin hän olisi keinunut liikkumattomana taivaalla. Mutta potkurin surina, hänen korvissaan viuhuva viima ja hänen nopeusmittarinsa taululasin takana vaihtuvat suuret numerot ilmaisivat hänelle, että hänen vauhtinsa oli hirvittävä. Silloin hän päätti kääntyä takaisin.
Ensimmäisen yrityksen hän teki pilvien yläpuolella, mutta se ei onnistunut. Ällistyksekseen hän huomasi, ettei hän kyennyt edes kääntymään kovaa tuulta vasten, joka heilutti ja sysi hänen heikkoa alustaan. Sitten hän laskeutui ripeästi kiitävien pilvien ja niiden pimentämän, kolkon maanpinnan väliseen hämärään, tuulen tuivertamaan vyöhykkeeseen. Siellä hän koetti jälleen kääntää lentokoneensa keulaa takaisin Heliumia kohti, mutta myrsky tarttui vähäiseen alukseen ja heitteli sitä hillittömästi sinne tänne, niin että se pyörähteli ympäri ja lennähteli edes takaisin kuin korkki koskessa. Vihdoin tytön onnistui saada kone uudelleen tasapainon jouduttuaan jo vaarallisen lähelle maata. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä kuolemaa, mutta hän ei sittenkään pelännyt. Vain kylmäverisyys ja niiden hihnojen lujuus, joilla hän oli kiinnitetty kanteen, olivat pelastaneet hänet. Myrskyn mukana lentäen hän oli turvassa, mutta mihin se veisi hänet? Hän kuvitteli mielessään, kuinka hänen isänsä ja äitinsä huolestuisivat, kun hän ei saapuisi aamiaiselle. He huomaisivat, että hänen lentokoneensa oli poissa, ja pelkäisivät sen jossakin myrskyn kulkemalla tiellä sekavana hylkynä peittävän hänen elotonta ruumistaan, ja sitten lähtisi uljaita miehiä häntä etsimään, pannen henkensä vaaran. Ja hän oli varma siitä, että etsiminen vaatisi ihmisuhreja, sillä nyt hän käsitti, että koko hänen elinaikanaan ei sellaista myrskyä oltu nähty Barsoomissa.
Hänen täytyy palata! Hänen täytyi saapua takaisin Heliumiin, ennenkuin hänen mieletön seikkailuhalunsa olisi vaatinut uhrikseen ainoankaan rohkean miehen henkeä! Hän päätteli, että yritys oli turvallisempi ja sen menestyminen todennäköisempi pilvien yläpuolella, ja uudelleen hän kohosi hyytävän tuulen pieksämän vesihöyryn lävitse. Jälleen oli hänen nopeutensa hirvittävä, sillä tuuli tuntui pikemminkin yltyneen kuin vaimentuneen. Hän koetti vähitellen hidastuttaa koneensa vinhaa lentoa, mutta vaikka hän vihdoin saikin pannuksi moottorinsa käymään taaksepäin, kiidätti tuuli häntä sittenkin eteenpäin mielensä mukaan. Silloin Heliumin Tara menetti malttinsa. Eikö hänen maailmansa ollut aina kumartunut, myöntyen hänen kaikkiin toiveisiinsa? Miten rohkenivat nämä luonnonvoimat uhitella häntä? Hän osoittaisi niille, ettei sotavaltiaan tyttäreltä niin vain käynyt mitään epääminen! Ne saisivat nähdä, etteivät edes luonnonvoimat saisi hallita Heliumin Taraa!
Ja niin hän pani moottorinsa uudelleen käyntiin, painoi juron päättäväisenä vahvat, valkoiset hampaansa vastakkain ja käänsi ohjausvivun kauas vasemmalle, aikoen pakottaa aluksen keulan suoraan tuulta vasten. Mutta tuuli kellahdutti heikon koneen ylösalaisin, pyöritteli, kieritteli ja heitteli sitä sinne ja tänne; potkuri pieksi hetkisen ohutilmaista kohtaa; sitten myrsky tarttui siihen jälleen ja kiskaisi sen irti akselista, niin että tyttö jäi avuttomana mitättömälle hylylle, joka nousi ja laski, kallisteli, kellahteli — Taran uhmaamien luonnonvoimien leluna. Heliumin Taran ensimmäinen tunne oli kummastus — siitä, ettei hän ollut saanut tahtoansa toteutetuksi. Sitten hän alkoi huolestua — ei omasta turvallisuudestaan, vaan vanhempiensa levottomuuden ja varmasti häntä etsimään lähteviä miehiä uhkaavien vaarojen tähden. Hän moitti itseään ajattelemattomasta itsekkyydestä, joka oli koitunut toisten mielenrauhan ja turvallisuuden tuhoojaksi. Hän oivalsi myöskin, kuinka vakavassa vaarassa hän itsekin oli; mutta sittenkin hän oli säikkymätön, kuten Dejah Thorisin ja John Carterin tyttären pitikin. Hän tiesi, että hänen kannatussäiliönsä voisivat pitää häntä ilmassa rajattoman kauan, mutta hänellä ei ollut ruokaa eikä vettä, ja hän ajautui Barsoomin vähimmän tunnettuja seutuja kohti. Kenties olisi parempi laskea heti maihin odottamaan etsijäin tuloa kuin jättäytyä ajelehtimaan yhä kauemmaksi Heliumista, mikä tekisi pikaisen löydön mahdollisuudet paljon vähäisemmiksi. Mutta painuttuaan lähelle maata hän tajusi, että maahan laskeutuminen olisi myrskyn rajuuden vuoksi samaa kuin tuhoutuminen, ja hän nousi jälleen ripeästi.
Liitäessään eteenpäin muutamien kymmenien metrien korkeudella maasta hän saattoi arvioida myrskyn jättiläismäistä valtavuutta paremmin kuin lentäessään pilvien yläpuolella verrattain tyynessä ja selkeässä vyöhykkeessä, sillä nyt hän näki tuulen vaikutukset Barsoomin pintaan. Ilma oli täynnä pölyä ja kasvullisuuden palasia, ja kun myrsky kiidätti häntä kastellun maanviljelysalueen ylitse, näki hän, kuinka isoja puita, kivimuureja ja rakennuksia nousi korkealle ilmaan, paiskautuen sirpaleiksi hävitettyyn seutuun. Ja sitten hän nopeasti ajautui uusien näkyjen kohdalle, jotka saivat hänen mielessään heräämään ripeästi vahvistuvan tunteen, että Heliumin Tara oli sittenkin vain hyvin pieni, mitätön ja avuton olento. Niin kauan kuin sitä tunnetta kesti, tuntui se hänen ylpeyteensä kohdistuneelta ankaralta iskulta, ja iltapuolella hän oli valmis uskomaan, että sitä kestäisi ikuisesti. Myrskyn rajuus ei ollut vähääkään talttunut, eikä talttumisesta näkynyt merkkiäkään. Hän saattoi vain arvailla, kuinka pitkän matkan hän oli ajautunut, sillä hän ei voinut uskoa matkamittarinsa numerotauluun kasautuneita korkeita lukuja paikkansapitäviksi. Ne tuntuivat uskomattomilta, mutta kuitenkin ne olivat oikeita — jos hän vain olisi sen tiennyt — kahdessa tunnissa oli myrsky kantanut häntä hyvinkin seitsemäntuhatta haadia. Vähää ennen pimeän tuloa hän ajautui erään muinaisen Marsin aution kaupungin ylitse. Se oli Torquas, mutta hän ei sitä tiennyt. Muutoin hän olisi helposti voinut menettää viimeisetkin toivon rippeet, sillä Heliumin kansasta oli Torquas yhtä etäällä kuin Etelämeren saaret meistä.
Koko yön hän kiiti pilvien alapuolella vallitsevassa pimeydessä, nousten silloin tällöin kuutamoon, Barsoomin kahden seuralaisen luomaan kirkkaaseen valoon. Hänen oli vilu ja nälkä, ja hän oli kaikin puolin surkeassa tilassa, mutta hänen pieni, uljas sisunsa ei taipunut myöntämään hänen asemaansa toivottomaksi, vaikka järki niin väittikin. Hänen järjelle antamansa vastaus, jonka hän aina joskus äkillisen uhman puuskassa lausui ääneen, muistutti hänen isänsä spartalaista jäykkyyttä, hänen uhitellessaan varmaa tuhoa: "Minä elän vielä!"
Sinä aamuna oli sotavaltiaan palatsissa käynyt varhainen vieras. Se oli Gahan, Gatholin jed. Hän oli saapunut kohta sen jälkeen, kun Heliumin Taran poissaolo oli huomattu, ja sen nostattaman kiihtymyksen johdosta hän oli jäänyt ilmoittamatta, kunnes John Carter sattumalta osui hänen luokseen palatsin avarassa vastaanottoeteisessä, rientäessään antamaan määräyksiä tytärtänsä etsimään lähetettävistä laivoista.
Gahan pani merkille, että sotavaltiaan ilme oli huolestunut. "Suo anteeksi, että tunkeudun luoksesi, John Carter!" hän pyysi. "Tulin vain pyytämään saada olla rasituksenanne vielä yhden päivän, koska purjehtimaan lähteminen tällaisessa myrskyssä olisi tyhmän uskallettua."
"Viivy mieluisena vieraanamme, Gahan, kunnes itse haluat poistua luotamme!" vastasi sotavaltias. "Mutta sinun on annettava anteeksi, ettei Helium näytä olevan kyllin huomaavainen sinua kohtaan, ennen kuin tyttäreni on pelastettu."