Seuraavalla hetkellä "Vanator" unohtui, kun Pien-Heliumin merkkinä aikakausien kestäessä ollut korkea, tulipunainen torni sortui maahan, levittäen kuolemaa ja hävitystä juurellaan olevaan kaupunkiin. Syntyi pakokauhu. Raunioissa puhkesi tulipalo valloilleen. Kaupungin kaikki voimat näyttivät lamautuneen, ja silloin sotavaltias käski miesten, jotka valmistautuivat lähtemään etsimään Heliumin Taraa, jännittämään tarmonsa kaupungin pelastamiseksi, sillä hänkin oli nähnyt "Vanatorin" lähdön ja käsitti, kuinka hyödytöntä oli uhrata miehiä, joita tarvittiin kipeästi, jos Pien-Helium aiottiin pelastaa tyyten tuhoutumasta.
Seuraavana päivänä alkoi myrsky asettua kohta keskipäivän jälkeen, ja ennen kuin aurinko laski, ajelehti alus, jossa Heliumin Tara oli niin monta tuntia leijaillut elämän ja kuoleman vaiheilla, vienon tuulen ajamana aaltomaisten kumpujen kohdalla, jotka aikoinaan olivat olleet marsilaisen mantereen korkeita vuoria. Tyttö oli nääntynyt unen, ruoan ja juoman puutteesta ja kestämiensä hirveiden kokemusten jälkeisestä hermolamaannuksesta. Hän näki vilahduksen vähän matkan päässä olevan kummun takaa pilkoittavasta kohoamasta, joka näytti kupulakiselta tornilta. Heti hän antoi lentokoneensa laskeutua, niin että kumpu piilotti sen hänen näkemänsä, mahdollisen rakennuksen asukkailta. Torni merkitsi hänelle ihmisasutusta, jonka läheisyydessä olisi saatavana vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jos torni oli menneiden aikojen autioksi hylätty jäännös, niin hän tuskin löytäisi sieltä ravintoa, mutta mahdollisesti kyllä vettä. Jos se oli asuttu, oli hänen lähestyttävä sitä varovasti, sillä niin kaukaisessa maassa hän ei voisi olettaa majailevan muita kuin vihollisia. Heliumin Tara tiesi, että hänen täytyi olla etäällä isoisänsä valtakunnan kaksoiskaupungeista. Mutta jos hän olisi aavistanut, kuinka pitkä matka sinne oli, erehtymättä enempää kuin tuhat haadia, olisi hän tyrmistynyt oivaltaessaan, kuinka toivoton hänen tilansa oli.
Hän pysytti aluksensa matalalla, sillä kannatussäiliöt olivat vielä eheät, ja lipui maata pitkin, kunnes lievä tuuli oli työntänyt hänet viimeisen kunnaan rinteelle, joka esti hänet näkemästä ihmisten rakentamaksi torniksi luulemaansa huippua. Siellä hän antoi koneensa laskeutua kitukasvuisten puiden sekaan, veti sen puun alle, jossa se ehkä olisi jonkun verran piilossa sen ylitse lentäviltä aluksilta, kiinnitti sen ja lähti tiedustelemaan. Kuten useimmilla hänen luokkaansa kuuluvilla naisilla oli hänelläkin aseenaan vain yksi ainoa vähäinen säilä, joten hänen tällaisissa tapauksissa kuin se, johon hän nyt oli joutunut, oli luotettava yksinomaan taitoonsa ja koetettava karttaa ilmituloa. Äärimmäisen varovasti hän hiipi kummun laelle, käyttäen hyväkseen jokaista maiseman tarjoamaa luonnollista suojaa voidakseen lähestyä mahdollisesti edessäolevien tähystäjäin huomaamatta ja vilkuillen vähäväliä nopeasti taakseen, ettei häntä voitaisi yllättää siltä taholta.
Vihdoin hän pääsi kummun laelle, josta hän saattoi tarkastella sen takana olevaa seutua matalan pensaston takaa. Hänen edessään levisi kaunis, mataloiden kukkulain ympäröimä laakso. Sinne tänne siroteltuina oli siellä useita pyöreitä, kupukattoisia torneja, ja jokaista tornia ympäröi kivimuuri, sulkien sisälleen muutamien hehtaarien laajuisen alueen. Laakso näytti erittäin hyvästi viljellyltä. Kummun toisella puolella, suoraan hänen allaan, oli torni ja ympärysmuuri. Hänen huomionsa oli aluksi kiintynyt juuri ensiksimainitun kattoon. Rakennustavaltaan se näytti joka suhteessa olevan samanlainen kuin kauempana laaksossa olevat — korkea, kalkittu, jykevätekoinen muuri, joka ympäröi samalla tavoin rakennettua tornia; tornin harmaaseen ulkopintaan oli eloisilla väreillä maalattu joku outo vaakuna. Tornien läpimitta oli noin neljäkymmentä sofadia, likipitäen kaksitoista metriä, ja korkeus juuresta huippuun kuusikymmentä sofadia. Maapallon asukkaan mieleen ne olisivat heti johtaneet rakennukset, joissa meijerituotteiden valmistajat säilyttävät rehua karjalaumoilleen. Mutta kun hän lähemmin tarkastaessaan olisi havainnut siellä täällä ampuma-aukkoja, olisi hänen mielipiteensä muuttunut. Heliumin Tara huomasi, että kuvut näyttivät olevan päällystetyt lukemattomilla lasisärmiöillä, joista laskevan auringon puolella olevat välähtelivät niin loistavasti, että hän äkkiä muisti Gatholin Gahanin uhkean hihnoituksen. Sitä miestä ajatellessaan hän pudisti päätään vihaisesti ja siirtyi varovasti eteenpäin askeleen tai pari voidakseen esteettömämmin silmäillä lähintä tornia ja sen ympärysmuuria.
Kun Heliumin Tara tähysti lähintä tornia ympäröivää muuria, sai ällistys äkkiä hänen otsansa vetäytymään ryppyihin, ja hänen levälleen menneisiin silmiinsä tuli epäilevä, kauhunsekainen ilme, sillä hän näki kolmisenkymmentä ihmisruumista, jotka olivat — alastomia ja päättömiä. Hän tarkkaili pitkän aikaa henkeään pidätellen voimatta uskoa omia silmiään — että nuo kammottavat oliot liikkuivat ja olivat elollisia! Hän näki niiden nelin kontin ryömivän sinne tänne sekavana sikermänä, hapuillen sormillaan ympärilleen. Ja joitakuita oli kaukaloiden äärellä, joita toiset näyttivät etsivän, ja ne ottivat noista astioista jotakin, vieden sen nähtävästi kaulan kohdalla oleviin reikiin. Oliot eivät olleet kaukana hänestä — hän eroitti ne selvästi ja näki, että niiden joukossa oli sekä nais- että miesruumiita, että ne olivat kaunismuotoisia ja että niiden iho oli samanlainen kuin hänen, mutta hiukan vaaleamman punainen. Aluksi hän oli arvellut katselevansa teloituspaikkaa ja luullut, että ruumiilta oli vasta äsken katkaistu kaula ja että ne liikkuivat vain lihaskiihoitusten vuoksi. Mutta pian hän oivalsi, että ne olivat tavallisessa tilassaan.
Kauhea näky lumosi hänet, niin että hän hädin sai siirretyksi katsettaan siitä pois. Käsien hapuilemisen nojalla oli ilmeistä, ettei olioilla ollut silmiä, ja niiden saamattoman kankeat liikkeet viittasivat siihen, että niillä oli surkastuneet hermot ja vastaavasti mitättömän pienet aivot. Tyttö aprikoi ihmeissään, miten he saattoivat tulla toimeen, sillä vaikka hän olisi antanut mielikuvituksensa lentää kuinka hurjasti hyvänsä, hän ei olisi voinut kuvitella noita epätäydellisiä olentoja järkevinä maanviljelijöinä. Ilmeistä kuitenkin oli, että laaksossa oli maaperä viljeltyä ja että näillä otuksilla oli ruokaa. Mutta kuka viljeli maata? Kuka hoiti ja ruokki noita olio-rukkia ja mitä tarkoitusta varten? Se oli arvoitus, jonka ratkaisua hän ei kyennyt mielessään johtamaan.
Ruuan näkeminen muistutti hänelle taaskin häntä itseään kalvavasta nälästä ja kurkkua polttavasta janosta. Hän näki sekä ravintoa että vettä ympärysmuurin sisällä. Mutta rohkenisiko hän mennä sinne, vaikka hän keksisikin keinon sinne päästäkseen? Hän epäili sitä, sillä pelkkä ajatuskin siitä, että nuo kammottavat otukset koskettaisivat häntä, karmi hänen selkäpiitään.
Sitten hänen katseensa harhaili jälleen pitkin laaksoa, kunnes se osui viiruun, joka näytti vähäiseltä, viljelysmaiden keskitse koukertelevalta joelta — oudolta näyltä Barsoomissa. Oi, jospa se olisikin vettä! Silloin hän voisi todella toivoa, sillä vainioilta hän voisi öisin käydä noutamassa ravintoa, piileskellen päivisin niiden ympärillä kohoavilla kukkuloilla, ja joskus — niin, sen hän tiesi — saapuisivat etsijät, sillä John Carter, Barsoomin sotavaltias, ei herkeäisi etsimästä tytärtään, ennen kuin jokainen neliöhaad koko tähdellä olisi perinpohjin tutkittu. Hän tunsi isänsä ja tunsi Heliumin soturit ja tiesi senvuoksi, että jos hän vain voisi säilyä vahingoittumattomana siihen saakka, kunnes he saapuisivat, he lopulta varmasti tulisivat.
Hänen olisi odotettava pimeän tuloa, ennen kuin hän voisi uskaltautua laaksoon, ja sitä ennen hänen oli mielestään hyvä etsiä läheisyydestä joku suojapaikka, jossa hän olisi jotakuinkin turvassa villipedoilta. Olihan mahdollista, että alueella ei ollut raatelijoita, mutta vieraassa maassa ei milloinkaan voinut olla varma mistään. Kun hän oli vetäytymäisillään takaisin kummun laen taakse, kiintyi hänen huomionsa jälleen alla olevaan muuritettuun piiriin. Tornista oli ilmestynyt kaksi olentoa. Heidän kauniit ruumiinsa näyttivät samanlaisilta kuin päättömät oliot, joiden seassa he liikkuivat, mutta tulokkaat eivät olleet päättömiä. Heidän hartioillaan oli pää, joka näytti inhimilliseltä, mutta vaistomaisesti tyttö tunsi, ettei se ollut ihmisen pää. He olivat parhaiksi niin etäällä, ettei hän tarkoin eroittanut heitä mailleen menevän päivän himmenevässä valossa, mutta hän oli varma, että päät olivat liian isot, suhteettomat erinomaisen sopusuhtaisiin ruumiisiin verrattuina ja muodoltaan litistyneet. Miehillä oli jonkunlaiset hihnoitukset, joihin oli kiinnitetty barsoomilaisen soturin tavanmukainen pitkä miekka ja lyhyt miekka, ja lyhyttä kaulaa peitti tanakkatekoinen nahkakaulus, joka sopi tiiviisti hartioihin ja mukavasti pään alaosaan. Heidän piirteitään ei juuri voinut eroittaa, mutta niistä huokui eriskummaisen luonnoton tuntu, joka herätti Tarassa inhoa.
Miehet toivat pitkän nuoran, johon oli noin kahden sofadin pituisten välimatkojen päähän sidottu laitteita, joiden hän myöhemmin arvasi olevan keveitä käsirautoja, sillä soturit liikkuivat aitauksessa olevien olio-parkojen seassa ja kiinnittivät käsiraudan kunkin oikeaan ranteeseen. Kun kaikki oli siten kahlehdittu köyteen, alkoi toinen sotureista vetää ja kiskoa nuorasta, ikäänkuin koettaen raahata päättömien joukkuetta torniin, samalla kun toinen käveli lauman seassa kädessään pitkä, kevyt ruoska, nousivat oliot pystyyn, ja edellä kävelevän soturin nykiessä ja takana tulevan piiskatessa saatiin surkea lauma vihdoin viedyksi torniin. Heliumin Taraa puistatti hänen kääntyessään poispäin. Mitä olentoja ne olivat?