Äkkiä oli yö käsissä. Barsoomin päivä oli päättynyt, ja ohitse oli vilahtanut lyhyt hämärä, joka muuttaa päivän valon pimeydeksi melkein yhtä äkkiä kuin sähkölampun nappulan kiertäminen, eikä Heliumin Tara ollut ehtinyt löytää turvapaikkaa. Mutta ehkä ei siellä ollutkaan petoja pelättävinä tahi oikeammin välteltävinä — Heliumin Tara ei pitänyt sanasta pelko. Mutta iloinen hän olisi ollut, jos hänen pienessä aluksessaan olisi ollut hytti, vaikkapa kuinka pieni; mutta sellaista ei ollut. Lentokoneen runko oli täynnä kannatussäiliöitä. Ahaa, siinähän se oli! Kuinka typerää, ettei se ollut ennen johtunut hänen mieleensä! Hän saattoi kiinnittää aluksen puuhun, jonka juurella se oli, ja antaa sen nousta niin korkealle kuin köysi ulottui. Kannen renkaisiin sidottuna hän olisi sitten turvassa kaikilta lähistölle osuvilta harhailevilta raatelijoilta. Aamulla hän voisi laskeutua jälleen maahan, ennenkuin lentokonetta huomattaisiin.
Kun Heliumin Tara hiipi kummun reunalta laaksoon, piilotti yön pimeys hänet kaikkien läheisen tornin ikkunoissa mahdollisesti sattumalta vetelehtivien tähyilijöiden näkyvistä. Kluros, etäisempi kuu, nousi parhaillaan näköpiirin yläpuolelle aloittaakseen verkkaisen vaelluksensa taivaan kannella. Kahdeksan zodea — hieman enemmän kuin yhdeksäntoista ja puoli Maan tuntia — myöhemmin se laskisi, ja siihen mennessä olisi sen vilkasliikkeinen kumppani Thuria kiertänyt Barsoomin ympäri kahdesti ja vielä ennättänyt jo yli puoliväliin kolmannella kierroksellaan. Nyt se oli juuri äsken laskenut. Kuluisi enemmän kuin kolme ja puoli tuntia, ennenkuin se kohoaisi näkyviin vastaiselta puolelta vinhasti ja alhaalla kiitääkseen riutuvan taivaankappaleen pinnan ylitse. Tämän rajusti liikkuvan kuun väliaikaisen poissaolon kestäessä toivoi Heliumin Tara löytävänsä sekä ruokaa että vettä ja ehtivänsä jälleen turvaan aluksensa kannelle.
Hän lähti hapuilemaan pimeässä eteenpäin, kiertäen tornin ja sitä ympäröivän muurin mahdollisimman kaukaa. Joskus hän kompastui, sillä kun nouseva Kluros loi pitkiä varjoja, näyttivät esineet eriskummaisen vääntyneiltä, vaikka kuun valo oli siksi himmeä, ettei siitä ollut hänelle paljoakaan apua. Eikä hän oikeastaan kaivannutkaan valoa. Hän saattoi löytää joelle yksinkertaisesti astelemalla rinnettä alaspäin, kunnes joutuisi veden rajaan, ja hän oli nähnyt, että kaikkialla laaksossa kasvoi hedelmäpuita ja viljaa, joten hän tapaisi yllin kyllin ravintoa, ennen kuin joutuisi joelle. Jos kuu näyttäisi hänelle tietä selvästi ja siten pelastaisi hänet silloin tällöin kaatumasta, paljastaisi se myöskin hänet tornin oudoille asukkaille, eikä niin luonnollisestikaan saanut käydä. Jos hän olisi jaksanut, niin hän olisi odottanut seuraavaa yötä, jolloin liikkuminen olisi ollut vieläkin turvallisempaa, koska Kluros ei silloin lainkaan ilmestyisi taivaalle ja Thurian ollessa maillaan vallitsisi sysimusta pimeys. Mutta hän ei enää kyennyt kestämään riuduttavaa janoa ja kalvavaa nälkää, kun sekä ruokaa että juomaa oli näkyvissä, ja niinpä hän oli päättänyt mieluummin antautua ilmitulon vaaraan kuin kärsiä enää kauempaa.
Päästyään kommelluksitta lähimmän tornin ohitse hän eteni niin nopeasti kuin hänestä suinkin tuntui turvalliselta, valiten mikäli mahdollista tiensä siten, että saattoi käyttää hyväkseen siellä täällä kasvavien puiden varjoja ja ottaa samalla selkoa siitä, missä niistä oli hedelmiä. Viimemainitussa suhteessa häntä onnisti melkein heti, sillä kolmas puu, jonka juurelle hän pysähtyi, oli täynnä kypsiä hedelmiä. Heliumin Taran mielestä ei koskaan ollut mikään niin miellyttävästi kutittanut hänen suulakeaan, vaikka hedelmä olikin melkein mauton usa, jota pidetään maukkaana vasta keitettynä ja hyvin maustettuna. Tämä puu on hyväkasvuinen, vaatii vähän kastelua ja tuottaa runsaasti hedelmiä. Sen hyvin ravintorikas hedelmä on varattomien kansankerrosten tärkeimpiä ruoka-aineita, ja halpuutensa ja ravintoarvonsa tähden sitä käytetään Barsoomissa pääasiallisesti muonana sekä armeijassa että laivastossa. Tämän käytännön johdosta se on saanut siellä liikanimen, joka vapaasti käännettynä kuuluisi "taisteluperuna". Tyttö oli siksi viisas, että söi niukasti, mutta täytti reppunsa hedelmillä, ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa.
Sivuutettuaan kaksi tornia hän saapui joelle. Siellä hän taaskin oli maltillinen, juoden vain vähän ja senkin hyvin hitaasti ja tyytyen huuhtelemaan usein suutaan ja viruttamaan kasvojaan, käsiään ja jalkojaan vedellä. Ja vaikka yö olikin kylmä, kuten Marsin yöt ovat, oli virkistymisen tunne enemmän kuin riittävä korvaamaan kylmyydestä aiheutuvan ruumiillisen epämukavuuden. Kiinnitettyään anturat jälleen jalkaansa hän tarkasti joen varrella olevia kasvilavoja, etsien niistä syötäviä marjoja ja mukulakasveja, ja löysi pari lajia, joita voitiin syödä raakoina. Hän pani niitä reppuunsa otettuaan sieltä pois osan usa-hedelmiä, koska ne antoivat vaihtelua ruokaan ja lisäksi olivat maukkaampia. Silloin tällöin hän palasi joelle juomaan, mutta aina kohtuullisesti. Aina hän piti sekä silmänsä että korvansa valppaina, mutta ei kertaakaan kuullut eikä nähnyt mitään häiritsevää vaaran merkkiä.
Ja pian lähestyi aika, jolloin hänen oli palattava lentokoneelle, ettei joutuisi alhaalla kiertävän Thurian paljastavaan valaistukseen. Hänen oli tuskallista poistua veden luota, sillä hän tiesi, että häntä alkaisi kovasti janottaa, ennen kuin hän voisi toivoa uudelleen pääsevänsä joelle. Jospa hänellä olisi joku pieni astia, jossa hän voisi viedä vettä mukaansa! Vähäinenkin määrä auttaisi häntä kestämään seuraavaan yöhön saakka. Mutta sellaista hänellä ei ollut, joten hänen täytyi parhaansa mukaan tulla toimeen kokoamiensa marjojen ja mukulain mehulla.
Juotuaan joesta vielä viimeisen siemauksen, pisimmän, jonka hän oli suonut itselleen, hän nousi palatakseen jälleen kummulle. Mutta samassa hän äkkiä jännittyi pelokkaana tarkkailemaan. Mitä se oli? Hän olisi voinut vannoa nähneensä jotakin liikkuvan jonkun matkan päässä kasvavan puun varjossa. Hyvinkin minuutin tyttö seisoi liikahtamatta, tuskin hengittäen. Hän tuijotti hievahtamatta puun synkkään pimentoon ja herkisti korviaan kuullakseen yön hiljaiset äänet. Matalaa ulvontaa kuului kummuilta, joille hänen lentokoneensa oli kätketty. Hän tunsi sen hyvin — se oli saalistavan banthin kaamea ääni. Ja iso peto oli suoraan hänen tiellään. Mutta se ei ollut niin lähellä kuin tuo toinen, vähän matkan päässä pimeydessä väijyvä otus. Mikä se oli? Pahimmin häntä painoi jännittävä epävarmuus. Jos hän olisi tiennyt, millainen otus siellä vaani, olisi sen herättämä kammo ollut puolta vähäisempi. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen löytääkseen jonkun turvapaikan, jos otus osoittautuisi vaaralliseksi.
Taaskin kajahti ulvonta kummuilla, mutta tällä kertaa lähempänä. Melkein heti se sai vastauksen laakson vastaiselta laidalta, tytön takaa, ja sitten jonkun matkan päästä hänen oikealta ja kahdesti hänen vasemmalta puoleltaan. Hänen katseensa oli osunut puuhun, joka kasvoi varsin likellä häntä. Siirtämättä katsettaan toisen puun varjosta hän alkoi hitaasti väistyä alhaalle riippuvia oksia kohti, jotka ehkä tarpeen tullen tarjoaisivat hänelle turvapaikan. Mutta heti kun hän liikahti, kuului siltä suunnalta, johon hän oli tähyillyt, matala murahdus, ja samassa syöksähti kuutamoiselle aukealle kookas peto, karaten vinhaa vauhtia häntä kohti häntä suorana, pienet korvat luimussa, iso kita avoinna, moninkertaiset rivit teräviä, vankkoja hampaita valmiina iskemään saaliiseensa. Kymmenjalkainen otus ponnahteli eteenpäin pitkin loikkauksin, ja äkkiä kajahti sen kurkusta hirvittävä karjaisu, jolla se koetti tyrmistyttää uhrinsa. Se oli banth, Barsoomin iso, tuuheaharjainen leijona. Heliumin Tara näki sen lähestyvän ja lähti kiitämään puuta kohti, johon päin oli siirtynyt. Banth oivalsi hänen aikeensa ja lisäsi nopeutensa kaksinkertaiseksi. Sen kamala karjaisu pani kaiun kiirimään kukkuloilla ja sai kaikuvia vastauksia myöskin laaksosta. Mutta ne lähtivät elävistä kurkuista; ne olivat samanlaisten petojen ärjäisyjä, joten tytöstä tuntui, että kohtalo oli heittänyt hänet lukemattomien tällaisten petojen keskelle.
Hyökkäävä banth etenee melkein uskomattoman nopeasti, ja oli onni, ettei se ollut tavannut tyttöä kauempana aukeamalla. Nytkin hänen pelastumisensa oli hiuskarvan varassa, sillä samalla kun hän ketterästi heilautti itsensä alaoksille, paiskautui häntä takaa ajanut ja häntä tavoittamaan hypähtänyt raatelija lehvistön sekaan melkein hänen kohdalleen. Vain hyvä onni ja vikkelyys pelastivat hänet. Tanakka oksa käänsi syrjään pedon repivät kynnet, mutta kuolema oli hyvin lähellä häntä, sillä jättiläismäinen käpälä pyyhkäisi hänen ihoaan, hänen reutoutuessaan ylemmille oksille.
Saaliinsa menettänyt banth päästi raivonsa ja pettymyksensä ilmoille sarjassa raivoisia karjaisuja, jotka panivat maan vapisemaan. Ja niihin sekaantui toisten samanlaisten hirviöiden ärjyntää, murinaa ja ulvontaa, niiden lähestyessä joka taholta, toivoen joko oveluudella tahi voimalla voivansa riistää itselleen osan saaliista. Niiden kaartuessa puun ympärille kääntyi Taraa ahdistanut banth äristen niihin päin, samalla kun ylhäällä oksan haarautumassa kyyröttävä tyttö katseli laihoja, keltaisia hirviöitä, jotka meluttomin käpälin rauhattomasti tassuttelivat piirissä hänen ympärillään. Nyt häntä ihmetytti se kummallinen kohtalon oikku, että hän oli häiritsemättä saanut edetä näin kauaksi laaksoon yöllä. Mutta vielä enemmän päänvaivaa hänelle tuotti kysymys, miten hän pääsisi takaisin kummuille. Hän ei uskaltaisi yrittää palata sinne yöllä ja aavisti, että päivällä häntä väijyisivät kenties vieläkin vakavammat vaarat. Nyt hän käsitti, että hänen oli mahdotonta toivoakaan voivansa tulla toimeen tässä laaksossa, koska banthit estäisivät häntä hankkimasta ravintoa ja vettä öisin, kun taas tornien asukkaat epäilemättä tekisivät muonan saamisen yhtä mahdottomaksi päivällä. Hän saattoi selviytyä tukalasta asemastaan vain yhdellä tavoin, palaamalla lentokoneelleen antautuakseen tuulen ajeltavaksi, rukoillen, että se veisi hänet johonkin vähemmän kauheaan maahan. Mutta milloin voisi hän palata lentokoneelleen? Banthit näyttivät yhäti toivovan saavansa hänet kynsiinsä, ja rohkenisiko hän koettaa poistua, vaikka ne loittonisivatkin pois näkyvistä? Hän epäili sitä.