Hänen asemansa tuntui todella toivottomalta — toivoton se olikin.
NELJÄS LUKU
Vangiksi
Kun Thuria, yön nopea kiitäjä, uudelleen ilmestyi taivaalle, muuttui maiseman ulkonäkö. Ikäänkuin taikaiskusta sai koko luonto uuden sävyn. Tuntui siltä kuin katselija olisi äkkiä siirretty toiselle taivaankappaleelle. Se oli Marsin öiden ihmenäky, ikivanha, mutta kuitenkin aina uusi, jopa marsilaisistakin — kaksi loistavaa kuuta taivaalla, jossa vasta äsken oli välkkynyt vain yksi; toisiinsa sekaantuvia, nopeasti vaihtuvia varjoja, jotka muuttivat itse kukkulatkin toisennäköiseksi; kaukainen Kluros, ylevänä, majesteettisena, valaen tasaista valoaan seudulle; Thuria, iso, upea kehrä, rientäen vinhasti öisen taivaan sinertävän tummalla, kaareutuvalla laella niin alhaalla, että se näytti hipovan kukkuloita. Se oli komea näky, joka kiehtoi tytön lumoihinsa kuten se oli aina tehnyt ja kuten se aina tekee.
"Oi, Thuria, taivaan raju kuningatar!" jupisi Heliumin Tara. "Kukkulat muodostavat upean kulkueen, ja niiden rinnat nousevat ja laskevat; puut pyörivät piirissä levähtämättä; pienet ruohot piirtävät vähäiset kaarensa; ja kaikki liikkuu, rauhattomasti, salaperäisesti, äänettömästi Thurian kiitäessä ohitse." Tyttö huoahti ja antoi katseensa jälleen vaipua allansa vallitsevaan kovaan todellisuuteen. Isoissa bantheissa ei ollut mitään salaperäistä. Se niistä, joka ensinnä oli hänet havainnut, kyyrötti puun juurella, silmäillen häntä nälkäisestä. Useimmat muut olivat hajaantuneet saalista etsimään, mutta muutamia oli jäljellä, yhä toivoen saavansa iskeä raateluhampaansa tytön pehmeään ruumiiseen.
Yö kului edelleen. Taaskin jätti Thuria taivaan kannen herransa ja mestarinsa haltuun, kiiruhtaen kohtaamaan aurinkoa muilla taivailla. Yksi ainoa banth odotteli kärsimättömänä sen puun juurella, jonka oksilla Heliumin Tara oli turvassa. Muut olivat poistuneet, mutta niiden jyrisevät ja kiirivät karjaisut, murina ja ulvonta kantautuivat hänen korviinsa läheltä ja kaukaa. Mitä saalista ne löysivät tästä pienestä laaksosta? Varmastikin ne olivat tottuneet saamaan täältä jotakin, koska niitä saapui sinne niin lukuisasti. Ihmeissään tyttö aprikoi, mitä se saattoi olla.
Kuinka pitkä yö olikaan! Turtana, viluisena ja nääntyneenä Heliumin Tara takertui kiinni puuhun yhä syvemmän epätoivon vallassa, sillä hän oli hetkiseksi torkahtanut ja ollut vähällä pudota. Toivo oli sammumaisillaan hänen pienessä, uljaassa sydämessään. Kuinka paljon hän jaksaisi vielä kestää? Hän kysyi sitä itseltään, mutta sitten hän pudisti urheasti päätään ja oikaisi hartioitaan. "Minä elän vielä!" hän äänsi.
Banth vilkaisi ylöspäin ja murisi.
Jälleen näyttäytyi Thuria ja vähän ajan kuluttua suuri aurinko — liekehtivän tulinen rakastaja, noudattaen sydämensä halua. Ja Kluros, kylmä aviopuoliso, jatkoi ylväästi matkaansa yhtä rauhallisena kuin aikaisemmin, ennen kuin tämä kuumaverinen Lothario oli tullut häiritsemään hänen kotinsa rauhaa. Ja nyt kiersivät aurinko ja molemmat kuut yhdessä taivaalla, antaen kaukaista, salaperäistä tenhoaan Marsin taikamaisen kiehtovalle aamusarastukselle. Heliumin Tara silmäili kaunista laaksoa, joka levisi hänen ympärilleen. Se oli hedelmällinen ja kaunis, mutta hänen katsellessaan sitä häntä puistatti, sillä hänen mieleensä johtui kuva tornien ja muurien piilottamista päättömistä olennoista. Päivällä ne ja yöllä banthit! Oliko kummakaan, että häntä puistatti?
Auringon noustessa nousi iso Barsoomin leijona seisoalleen. Se silmäili kiukkuisesti yläpuolellaan kyyröttävää tyttöä, päästi yhden ainoan uhkaavan murahduksen ja lönkytti tiehensä kukkuloille päin. Tyttö tarkkaili sitä ja huomasi sen kiertävän mahdollisimman etäältä tornien ympäri siirtämättä katsettaan niistä sivuuttaessaan ne. Ilmeisesti olivat niiden asukkaat opettaneet nuo hurjat pedot kunnioittamaan heitä. Pian otus katosi näkyvistä ahtaaseen rotkoon, ja sikäli kuin tyttö saattoi nähdä, ei lähistöllä ollut enää ainoatakaan banthia. Ainakin hetkeksi oli tienoo jäänyt autioksi. Tyttö mietti uskaltaisiko hän yrittää päästä jälleen kukkuloille lentokoneensa luokse. Häntä peloitti se hetki, jolloin työntekijät saapuisivat vainioille, ja hän oli varma, että ne tulisivat.