Häntä kammotti nähdä jälleen päättömiä olentoja, ja hän ajatteli ihmeissään, tulisivatko ne pelloille työskentelemään. Hän tarkasteli lähintä tornia. Siellä ei näkynyt elon merkkiäkään. Laakso oli nyt hiljainen, eikä siellä ollut ihmisiä eikä eläimiä. Puusta laskeutuminen kävi jäykästi; hänen lihaksensa olivat kankeat, ja jokainen liike aiheutti vihlovaa kipua. Pysähdyttyään vielä kerran juomaan joesta hän tunsi virkistyvänsä ja kääntyi enempää vitkastelematta kumpuja kohti. Ainoalta varteenotettavalta suunnitelmalta tuntui hänestä se, että hänen oli riennettävä sinne niin nopeasti kuin mahdollista. Puista ei enää ollut piilopaikaksi, minkä vuoksi hän ei poikennut tieltään pysytelläkseen niiden läheisyydessä. Kummut näyttivät hyvin kaukaisilta. Edellisenä yönä hän ei ollut luullut loitonneensa niin etäälle. Oikeastaan ei välimatka ollutkaan pitkä, mutta kun hänen nyt oli sivuutettava kolme tornia, tuntui se hänestä todella hankalalta.
Toinen torni oli melkein suoraan hänen tiellään. Sen väistäminen ei olisi vähentänyt ilmitulon vaaraa, vaan olisi vain tehnyt sen pitkäaikaisemmaksi. Senvuoksi hän oikaisi suoraa päätä sille kummulle, jolla hänen lentokoneensa oli, tornista välittämättä. Hiipiessään ensimmäisen muurin ohitse hän oli kuulevinaan liikettä sen takaa, mutta portti ei avautunut, ja hän hengitti vapaammin jätettyään sen taakseen. Sitten hän saapui toiselle vallitukselle, jonka ulkomuurin ympäri hänen oli kierrettävä, koska se oli suoraan hänen tiellään. Astellessaan sen juurella hän kuuli sen takaa sekä liikettä että puhelua. Koko Barsoomin yhteisellä kielellä saneli siellä mies määräyksiä — niin monen oli koottava usaa, niin monen kasteltava peltoja, niin monen taas muokattava vainioita ja niin edelleen, kuten työnjohtaja jakelee alaisilleen käskyjä päivän tehtävistä.
Heliumin Tara oli juuri ehtinyt ulkomuurin portille. Ilman minkäänlaista varoitusta se heilahti auki häneen päin. Hän oivalsi, että se hetkisen ajaksi piilottaisi hänet sisälläolijain katseilta, ja hän pyörähti heti ympäri ja lähti juoksemaan muurin juurta pitkin, kunnes hän pääsi pois näkyvistä käänteen taakse ja joutui vallituksen vastaiselle puolelle. Läähättäen ponnistuksesta ja täpärän pelastumisensa aiheuttamasta kiihtymyksestä hän siellä heittäytyi muurin vierellä kasvavien rikkaruohojen sekaan. Siellä hän virui vapisten jonkun aikaa uskaltamatta edes nostaa päätään katsellakseen ympärilleen. Heliumin Tara ei ollut koskaan ennen tuntenut lamauttavaa pelkoa. Häntä tyrmistytti ja harmitti se, että hän, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär pelkäsi. Ei edes se seikka, ettei sitä näkemässä ollut ketään, kyennyt lieventämään hänen häpeäänsä ja mielipahaansa, mutta pahinta oli se, että hän tiesi samanlaisissa oloissa uudelleenkin olevansa yhtä arka. Se ei ollut kuoleman pelkoa — siitä hän oli varma. Ei, vaan häntä kammotti ajatus, että hän jälleen näkisi päättömiä olentoja ja että ne ehkä koskettaisivatkin häntä — tarttuisivat häneen käsiksi. Se ajatus puistatti ja vapisutti häntä.
Vähän ajan kuluttua hän sai hillityksi itseään kylliksi kohottaakseen päätään ja silmäilläkseen ympärilleen. Mihin hän katsoikin, hän kauhukseen näki kaikkialla vainioilla ihmisiä joko työssä tahi valmistautumassa ryhtymään työhön. Muista torneista saapui myöskin väkeä. Pieniä joukkueita hajautui sinne tänne pelloille. Joitakuita jo työskenteli vain kolmenkymmenen adin — vajaan sadan metrin — päässä hänestä. Lähinnä häntä puuhailevassa seurueessa oli kymmenkunta henkilöä, sekä miehiä että naisia, ja kaikilla niillä oli kauniit vartalot ja luonnottoman kuvatusmaiset kasvot. Heidän hihnoituksensa oli niin niukka, että he olivat melkein alasti — mikä ei ollut lainkaan merkillistä Marsin maanviljelijäin keskuudessa. Kaikilla heillä oli omituinen, korkea nahkakaulus, joka piilotti kaulan täydelleen, ja kullakin oli hihnoja riittävästi kannattamaan yhtä ainoata miekkaa ja repputaskua. Heidän tamineensa olivat hyvin vanhat ja kuluneet, ja niissä oli pitkäaikaisen, uutteran käyttämisen merkkejä, eikä niissä ollut minkäänlaisia koruja, lukuunottamatta vasemmalla olalla olevaa vaakunamerkkiä. Mutta päät sensijaan olivat kalliista metalleista ja jalokivistä valmistettujen korujen peitossa, niin että niistä ei näkynyt juuri muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ne olivat kammottavan epäinhimilliset. Silmät olivat etäällä toisistaan ja ulkonevat; nenässä oli tuskin muuta kuin kaksi pientä yhdensuuntaista rakoa pystysuorassa asennossa pyöreän reiän — suun — yläpuolella. Päät olivat erittäin inhoittavan näköiset, siinä määrin vastenmieliset, että tytöstä tuntui mahdottomalta uskoa niitä muuten kauniiden ruumiiden osiksi.
Heliumin Tara oli kuin lumottu ja kykeni tuskin siirtämään katsettaan noista oudoista olennoista — mikä seikka koitui hänen turmiokseen, sillä nähdessään ne hänen oli pakko paljastaa osa omaa päätään, ja äkkiä hän säikähdyksekseen havaitsi yhden kuvatuksen keskeyttäneen työnsä ja tuijottavan suoraan häneen. Tyttö ei uskaltanut hievahtaa, sillä saattoi olla mahdollista, että olento ei vielä ollut huomannut häntä tai ainakin vain epäili jonkun otuksen piileksivän rikkaruohojen keskellä. Jos hän pysymällä liikkumattomana voisi vaimentaa tämän epäilyn, saattaisi tähyilijä uskoa erehtyneensä ja käydä jälleen käsiksi työhönsä. Mutta voi, niin ei käynyt! Hän näki olennon kiinnittävän toisen huomiota häneen, ja melkein heti lähti heistä viisi tahi kuusi häntä kohti.
Nyt hänen oli mahdoton välttää ilmituloa. Hänen ainoa toivonsa oli pako. Jos hän kykenisi pujahtamaan heidän kynsistään ja ennättäisi kummuille ennen heitä, saattaisi hän pelastua, mutta se voi tapahtua vain yhdellä tavoin — pakenemalla vitkastelematta ja vikkelästi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi kiitämään pitkin muurin vierustaa päästäkseen sen päinvastaiselle laidalle, jonka takana hänen päämääränään oleva kumpu sijaitsi. Samassa päästivät hänen perässään tulevat olennot kummallisia vihellysääniä ja vilkaistessaan olkansa ylitse hän näki niiden kaikkien ripeästi rientävän jälkeensä.
Myöskin huudettiin hänelle kimeitä pysähtymiskäskyjä, mutta niistä hän ei ollut millänsäkään. Ennen kuin hän oli ennättänyt kiertää muurin puoliväliin, oli hänelle selvinnyt, että hänen pelastamismahdollisuutensa olivat suuret, sillä hänen takaa-ajajansa eivät ilmeisestikään olleet niin nopsajalkaisia kuin hän. Hän olikin niin ollen hyvin toiveikas saadessaan kummut näkyviinsä, mutta hänen eteensä ilmestyvä näky mursi pian hänen toiveensa, sillä hänen edessään leviävillä vainioilla oli hyvinkin sata hänen ahdistajiensa kaltaista olentoa, jotka kaikki olivat valppaina vahdissa, ilmeisesti kumppaniensa vihellysten hälyttäminä. Ohjauksia ja komennuksia huudeltiin kahden puolen, minkä johdosta hänen edessään olevat olennot hajaantuivat likipitäen laajan puoliympyrän muotoiseen kaareen katkaisemaan hänen pakoaan, ja kun hän kääntyi oikealle välttääkseen heidän ketjuaan, näki hän toisia saapuvan kauempana sijaitsevilta vainioilta. Samoin riensi lisäväkeä vasemmalta puolelta. Mutta Heliumin Tara ei mielinyt alistua tappioon. Edes pysähtymättä hän pyörsi suoraan lähestyvän puoliympyrän keskustaa kohti.
Hän voi selviytyä pulasta vain tunkeutumalla kaaren läpi, ja juostessaan hän veti esille pitkän, ohutteräisen tikarinsa. Jos hänen oli kuoltava, tahtoi hän uljaan isänsä tavoin kuolla taistellen. Hänen vastassaan olevassa yksinkertaisessa rivissä oli aukkoja, ja hän suuntasi askeleensa leveintä väliä kohti. Aukon kahden puolen olevat oliot arvasivat hänen aikeensa ja lähenivät toisiaan salvatakseen häneltä tien. Sen johdosta levenivät välit heidän molemmilla puolillaan, ja juuri kun tyttö näytti olevan syöksymäisillään heidän syliinsä, hän äkkiä tekikin suorakulmaisen mutkan, juoksi vinhasti uuteen suuntaan muutamia metrejä ja kääntyi sitten uudelleen nopeasti kummulle päin. Nyt sulki häneltä tien vapauteen enää ainoastaan yksi soturi, jonka molemmilla puolin oli leveä väli, toisten rientäessä estämään hänen pakoaan niin nopeasti kuin jaksoivat. Jos hän pääsisi tämän miehen ohitse viipymättä kovin kauan, saattaisi hän pelastua — siitä hän oli varma. Kaikki hänen toiveensa olivat sen varassa. Hänen edessään oleva olento oivalsi sen myöskin, sillä hän liikkui varovasti, vaikkakin ripeästi, koettaen katkaista hänen etenemisensä, menetellen samalla tavoin kuin jalkapallo-joukkueen puolustaja, joka tietää yksin olevansa vastapuolueen hyökkääjien ja oman maalinsa välissä.
Aluksi Heliumin Tara oli toivonut voivansa välttää miehen, sillä hän oli huomannut olevansa sekä nopsajalkaisempi että myöskin äärettömän paljon vikkelämpi kuin nämä kummalliset olennot; mutta pian hän käsitti, että sillä aikaa, kun hän koettaisi vältellä soturin otteita, ennättäisivät tämän lähemmät kumppanit hänen kimppuunsa, ja silloin olisi pakoonpääsy mahdoton. Senvuoksi hän piti parempana hyökätä suoraan miestä vastaan. Kun tämä oivalsi sen, pysähtyi hän puolittain kumaraan asentoon ja jäi odottamaan tyttöä kädet levällään. Hänen toisessa kädessään oli miekka, mutta äkkiä kajahti käskevä ääni: "Ota hänet kiinni elävänä! Älä vahingoita häntä!" Heti pisti mies miekkansa takaisin tuppeen, ja sitten oli Heliumin Tara hänen kimpussaan. Hän syöksähti suoraan kaunista ruumista vasten, ja kun käsivarret kiertyivät tarttumaan häneen, upposi hänen terävä aseensa syvälle paljaaseen rintaan. Törmäyksestä he molemmat kellahtivat maahan, ja ponnahdettuaan jälleen pystyyn Heliumin Tara näki kauhukseen inhoittavan pään kierähtäneen irti ruumiista ja ryömivän nyt tiehensä kuudella lyhyellä, hämähäkkimäisellä jalalla. Ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hiljaa. Vaikka ottelusta aiheutunut viivytys olikin ollut lyhytaikainen, oli se kuitenkin riittävän pitkä tuottamaan hänelle tuhon, sillä hänen noustessaan ylös karkasi kaksi muuta olentoa hänen kimppuunsa, ja heti sen jälkeen hän oli saarroksissa. Hänen aseensa upposi toistamiseen alastomaan ruumiiseen, ja taaskin kierähti pää irralleen, ryömien tiehensä. Sitten hänet nujerrettiin, ja hetkisen kuluttua kuhisi hänen ympärillään ainakin sata noita olentoja, jotka kaikki pyrkivät häneen käsiksi. Aluksi hän luuli heidän haluavan repiä hänet kappaleiksi kostoksi siitä, että hän oli surmannut kaksi heidän kumppaniaan, mutta pian hän käsitti, että heitä kannusti enemmän uteliaisuus kuin mikään häijy tarkoitus.
"Tule!" käski toinen hänen vangitsijoistaan, jotka molemmat pitivät edelleenkin häntä kiinni. Niin sanoen hän koetti vetää tyttöä mukaansa lähintä tornia kohti!