"Hän on minun!" kiljaisi toinen. "Minähän hänet vangitsin. Hän lähtee minun kanssani Moakin torniin."
"Ei ikinä!" kivahti edellinen puhuja. "Hän on Luudin. Minä vien hänet Luudille, ja jos ken sekaantuu tähän, hän saa tuntea miekkani terävyyden — päässään!" Viimeisen sanan hän lausui melkein kiljumalla.
"No, riittää jo!" huudahti eräs toinen, joka näytti arvovaltaiselta.
"Hänet vangittiin Luudin vainioilla — hänet viedään Luudille."
"Hänet nähtiin ensiksi Moakin alueella, ihan Moakin tornin juurella", intti se, joka oli vaatinut tyttöä Moakille.
"Kuulithan, mitä Nolach sanoi", huusi luudilainen. "Niin sen pitää olla."
"Ei niin kauan kun tällä moakilaisella pysyy miekka kädessä", vastasi toinen. "Mieluummin halkaisen hänet kahtia ja vien oman puoliskoni Moakille kuin luovutan hänet kokonaan Luudille." Ja hän vetäisi miekkansa tahi oikeammin laski kätensä uhkaavasti miekkansa kahvalle. Mutta ennen kuin hän ehti paljastaa asettaan, oli luudilainen tempaissut omansa ja iskenyt vastustajansa päähän syvän, hirvittävän haavan. Iso, pyöreä pää rutistui heti kokoon ikäänkuin lävistetty ilmapallo, samalla kun haavasta ruiskahti esiin harmaata, tahmeata ainetta. Ulkonevat, nähtävästi luomettomat silmät jäivät tuijottamaan, suuaukon sulkemislihas supistui ja laajeni, ja sitten pää vierähti ruumiin hartioilta maahan. Vartalo seisoi hetken tylsästi paikoillaan ja lähti sitten hitaasti ja päämäärättömästi harhailemaan sinne tänne, kunnes eräs olennoista tarttui sen käsivarteen.
Nyt lähestyi sitä toinen maassa ryömivistä päistä. "Tämä rykor on Moakin", se virkkoi. "Minä olen moakilainen. Otan sen." Ja muitta mutkitta se alkoi kavuta päättömän vartalon raajoja myöten ylöspäin, käyttäen kuutta lyhyttä hämähäkinjalkaansa ja kaksia vankkoja saksia, jotka sijaitsivat sen jalkojen etupuolella ja muistuttivat suuresti Maassa asustavan hummerin saksia, mutta olivat molemmat samankokoiset. Sillä välin seisoi vartalo toimettoman välinpitämättömänä, ja sen käsivarret riippuivat velttoina kupeilla. Pää kiipesi olkapäille ja sijoittui nahkakaulukseen, joka nyt piilotti sen sakset ja jalat. Melkein heti alkoi ruumiissa näkyä toimeliaan ajattelun merkkejä. Se kohotti käsiään ja korjasi kauluksen mukavampaan asentoon, otti pään kämmeniensä väliin ja sijoitti sen paikoilleen, ja liikkuessaan se ei enää harhaillut päämäärättömästi, vaan asteli varman tietoisesti.
Tyttö katseli kaikkea tätä yhä enemmän ihmeissään. Kun ei yksikään noakilainen enää nähtävästi halunnut riidellä luudilaisten kanssa vangin omistamisesta, lähti hänen vangitsijansa taluttamaan häntä lähimpään torniin. Heitä seurasi useita muita, joista yksi kantoi irtonaista päätä kainalossaan. Kannettu pää keskusteli sen pään kanssa, joka oli sitä kantavan olennon olkapäillä. Heliumin Taraa puistatti. Se oli hirvittävää! Kaikki, mitä hän oli nähnyt näistä kammottavista olennoista, oli hirvittävää. Ja hän oli niiden vankina, niiden mielivallassa! Kautta hänen ensimmäisen esi-isänsä varjon! Millä teollaan hän oli ansainnut näin julman kohtalon?
He seisahtuivat tornin ympärysmuurin juurelle, kunnes yksi seurueesta aukaisi portin. Sitten he astuivat pihalle, joka tytön kauhuksi oli täynnä päättömiä ruumiita. Ruumiitonta päätä kantava olento laski nyt taakkansa maahan, ja se ryömi heti lähellä viruvan ruumiin luokse. Jotkut päättömät liikkuivat veltosti sinne tänne, mutta tämä oli alallaan. Se oli naispuolinen. Ryömittyään sen luokse pää sijoittui sen olkapäille. Samassa ruumis ponnahti keveästi pystyyn. Eräs toinen pelloilla olleista otuksista toi hihnat ja kauluksen, jotka olivat olleet pään aikaisemman ruumiin verhona. Uusi ruumis omisti ne nyt, ja kädet sovittivat ne näppärästi paikoilleen. Olento oli nyt yhtä hyvässä kunnossa kuin sitä ennen, kun Heliumin Tara oli kaatanut sen entisen ruumiin maahan ohuella tikarillaan. Mutta oli yksi erotus. Aikaisemmin se oli ollut miespuolinen — nyt se oli naispuolinen. Mutta siitä ei pää näyttänyt välittävän mitään. Heliumin Tara olikin jo kahakan ja hänestä sukeutuneen riidan aikana pannut merkille, että sukueroavaisuudet nähtävästi merkitsivät hyvin vähän hänen vangitsijainsa keskuudessa. Mies- ja naispuoliset olivat olleet samalla tavoin mukana ajamassa häntä takaa, molemmilla oli samanlaiset hihnoitukset ja miekat, ja hän oli nähnyt niin hyvin nais- kuin miespuolistenkin paljastavan aseensa silloin, kun molempien puolueiden välinen kiista tuntui uhkaavalta.
Tyttö sai vain vähän aikaa tarkkailla pihalla olevia säälittäviä olioita, sillä hänen vangitsijansa käski toisten palata vainioille ja vei hänet torniin. He astuivat kolmen metrin levyiseen ja kuuden metrin pituiseen huoneeseen, jonka toisessa päässä oli ylemmälle tasanteelle vievät portaat, toisessa aukko samanlaisille, alaspäin johtaville portaille. Maanpinnan tasalla oleva huone sai kirkasta valoa peräseinässään olevista ikkunoista, jotka avautuivat tornin keskellä olevalle sisäpihalle. Tämän pihan seinät näkyivät olevan päällystetyt tiiliä muistuttavilla, valkeilla, lasipintaisilla levyillä, ja sinne tulvi huikaisevan kirkasta valoa. Siitä selvisi tytölle heti niiden lasisärmiöiden tarkoitus, joista kupukatot olivat kokoonpannut. Itse portaatkin olivat omiaan herättämään huomiota, koska melkein kaikkialla Barsoomissa käytetään tasaisesti viettäviä käytäviä yhdistämään eri kerroksia toisiinsa. Erittäinkin on asianlaita sellainen vanhoissa rakennuksissa ja syrjäisissä seuduissa, joissa ei ole tapahtunut paljon muutoksia ja ikivanhat tavat ovat säilyneet.