Vangitsija vei Heliumin Taraa portaita alaspäin, yhä alemmaksi kammioiden kautta, joita kaikkia valaisi sama säihkyvä valolähde. Silloin tällöin he sivuuttivat vastaantulijoita, ja nämä pysähtyivät aina tarkastamaan tyttöä ja kyselemään hänen saattajaltaan hänestä.
"En tiedä mitään muuta kuin sen, että hänet tavattiin vainioilta ja otettiin kiinni taistelun jälkeen, jonka kestäessä hän surmasi kaksi rykoria ja minä yhden moakilaisen, ja että minä vien hänet Luudille, jolle hän luonnollisesti kuuluu. Jos Luud haluaa kuulustella häntä, on se Luudin asia — eikä minun." Niin hän aina vastasi uteliaille.
Pian he saapuivat huoneeseen, josta lähtevä pyöreä tunneli vei pois tornista, ja sinne olento saattoi hänet. Tunneli oli läpimitaten vähän kolmatta metriä, ja sen pohja oli tasoitettu jalkakäytäväksi. Noin kolmenkymmenen metrin päähän tornista se oli sisustettu samalla tiilimäisellä aineella kuin tornin valkea sisämuurikin ja sai runsaasti samasta lähteestä heijastunutta valoa. Siitä eteenpäin se oli päällystetty erimuotoisilla ja erikokoisilla, sievästi hakatuilla ja toisiinsa liitetyillä kivillä hyvin kauniin, sekavan mosaiikin tapaan. He sivuuttivat myöskin haaraantumia ja poikkitunneleja sekä silloin tällöin aukkoja, joiden läpimitta oli vain kolmisenkymmentä sentimetriä ja jotka tavallisesti olivat lattian rajassa. Jokaisen tällaisen pienen aukon yläpuolelle oli maalattu erilainen merkki, kun taas leveiden tunnelien seinissä oli risteyksissä ja yhtymäkohdissa hieroglyfejä. Niitä ei tyttö osannut lukea, mutta hän arvasi, että niissä oli mainittu tunnelien nimet tahi ilmoitukset siitä, mihin ne veivät. Hän koetti ottaa selvää joistakuista niistä, mutta niissä ei ollut ainoatakaan hänelle tuttua merkkiä, mikä tuntui omituiselta, sillä vaikkakin Barsoomin eri kansojen kirjoitetut kielet ovat erilaisia, on niissä kuitenkin paljon yhteisiä kirjaimia ja sanoja.
Hän oli koettanut keskustella vartijansa kanssa, mutta tämä ei ollut tuntunut halukkaalta puhelemaan, ja lopulta hän oli luopunut yrittämästä. Hän oli pannut merkille, ettei saattaja ollut loukannut häntä millään tavoin eikä myöskään ollut tarpeettoman raaka eikä julma. Se seikka, että hän oli tikarillaan tappanut kaksi ruumista, ei nähtävästi ollut nostattanut lainkaan kiukkua eikä kostonhimoa ruumiiden olkapäillä ratsastavissa kummallisissa päissä — ei niissäkään, joiden ruumiit olivat saaneet surmansa. Hän ei koettanutkaan ymmärtää sitä, koska hän ei voinut arvostella näiden olentojen päiden ja ruumiiden välisiä omituisia suhteita minkään aikaisempien kokemustensa nojalla. Tähän saakka ei hänen osakseen tullut kohtelu ollut omiaan millään tavoin herättämään pelkoa. Ehkäpä hänelle sittenkin oli ollut onneksi, että hän oli joutunut näiden eriskummaisten ihmisten käsiin; kenties he sekä suojelisivat häntä vaaroilta että auttaisivat häntä palaamaan Heliumiin. Hän ei kyllä saanut mielestään sitä, että he olivat inhoittavia ja kammottavia, mutta jolleivät he tarkoittaneet hänelle pahaa, saattoi hän ainakin koettaa sopeutua heidän vastenmieliseen ulkonäköönsä. Toivon elpyessä reipastui myöskin hänen mielensä, ja pian hän asteli kummallisen seuralaisensa vierellä melkein hilpeästi. Jopa hän alkoi hyräillä siihen aikaan Heliumissa suosittua, iloista säveltä. Hänen vierellään kävelevä olento käänsi ilmeettömät kasvonsa häneen päin.
"Mitä ääntä pidät?" hän tiedusti.
"Hyräilin vain säveltä", vastasi tyttö.
"Hyräilit säveltä", kertasi toinen. "En tiedä, mitä tarkoitat; mutta tee vieläkin niin; pidän siitä."
Tällä kertaa Tara lauloi sanat, ja hänen kumppaninsa kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonilmeistään ei voinut lainkaan huomata, mitä hänen outorakenteisessa päässään liikkui. Olennon kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin hämähäkin kasvot ja muistuttivat tytöstä hämähäkkiä. Taran lopetettua kääntyi mies jälleen hänen puoleensa.
"Se oli toisenlaista", hän virkkoi. "Pidin siitä vieläkin enemmän kuin edellisestä. Miten se käy?"
"Sehän on laulamista", sanoi tyttö. "Ettekö tiedä, mitä laulu on?"