"En", myönsi mies. "Miten sen teet?"
"Sitä on vaikea selittää", vastasi tyttö, "koska selittäminen edellyttäisi jonkun verran tietoja sävelistä ja musiikista ja jo kysymyksesi osoittaa, ettei sinulla ole aavistustakaan niistä."
"Ei olekaan", tunnusti toinen. "En käsitä puhettasi. Mutta selitähän, miten menettelet!"
"Se on vain ääneni soinnukasta vaihtelua", virkkoi Tara. "Kuuntele!" Ja hän lauloi taaskin.
"En ymmärrä", tankkasi mies. "Mutta pidän siitä. Osaisitko neuvoa minuakin laulamaan?"
"En tiedä, mutta mielelläni koetan."
"Saamme nähdä, mitä Luud tekee sinulle", jatkoi saattaja. "Jollei hän tahdo sinua, pidän minä sinut, ja sinun on opetettava minua päästelemään tuollaisia ääniä."
Hänen pyynnöstään tyttö alkoi jälleen laulaa, ja he jatkoivat matkaansa pitkin kiemurtelevaa tunnelia. Sitä valaisivat nyt Taran tuntemien radiumlamppujen kaltaiset lamput, joita kaikki Baarsoomin kansat käyttivät ja jotka, sikäli kuin hän tiesi, oli keksitty niin ammoisina aikoina, että tiedot niiden alkuperästä olivat häipyneet muinaisuuden hämärään. Ne ovat tavallisesti puolipallon muotoisia, paksusta lasista valmistettuja lamppuja, ja niihin on sullottu seosta, joka John Carterin arvelun mukaan varmasti sisältää radiumia. Kupu on sitten liitetty metallilevyyn, jonka takapuoli on hyvin eristetty, ja koko koje kiinnitetty sopivaan paikkaan seinään tahi laipioon, jossa se antaa täyteaineen kokoomuksesta riippuen heikompaa tahi voimakkaampaa valoa melkeinpä arvaamattoman pitkän ajan.
Edetessään he kohtasivat yhä enemmän tämän maanalaisen maailman asukkaita, ja tyttö havaitsi, että useilla niistä oli komeammat metallimerkit ja hihnoitukset kuin pelloilla puuhailleilla työntekijöillä. Pää ja vartalot olivat hänen mielestään kuitenkin samanmuotoiset, jopa aivan samanlaiset. Ei kukaan loukannut häntä, ja vähitellen hänet valtasi melkeinpä riemuisa huojennuksen tunne. Äkkiä hänen saattajansa poikkesi tunnelin oikeanpuolisessa seinässä olevaan aukkoon, ja he astuivat avaraan, hyvin valaistuun kammioon.