John Carter tulee Maahan
Kuten tavallisesti oli Shea juuri äsken voittanut minut shakkipelissä, ja kuten myöskin tavallisesti kävi, olin minä puolestani hankkinut siitä itselleni arveluttavaa korvausta hammastelemalla hänelle, että se oli heikkojen järjenlahjojen merkki, kiinnittäen n:nnen kerran hänen huomiotansa eräiden tiedemiesten esittämään teoriaan, joka perustuu väitteeseen, että ilmiömäiset shakkitaiturit ovat aina joko alle kaksitoista vuotta vanhoja lapsia tahi yli kahdenkahdeksatta ikäisiä vanhuksia taikka henkisesti vajavaisia — jonka teorian voi helposti syrjäyttää niissä harvoissa tapauksissa, jolloin minä voitan, Shea oli mennyt makuulle, ja minun olisi pitänyt noudattaa hänen esimerkkiään, sillä olemme aina satulassa ennen auringon nousua. Mutta sensijaan istuinkin edelleen kirjastossa shakkipöydän ääressä, veltosti puhallellen tupakan savua tappiolle joutuneen kuninkaani nöyryytetyn pään ympärille.
Ollessani syventynyt tähän hyödylliseen puuhaan kuulin arkihuoneen itäisen oven avautuvan ja jonkun astuvan sisälle. Arvelin Shean palaavan puhelemaan kanssani huomispäivän tehtävistä, mutta kun katsahdin molempien huoneiden väliseen oveen, näin sen aukon puitteissa pronssinkarvaisen jättiläisolennon, jonka muutoin alaston ruumis oli sonnustettu jalokivistä jäykkään nahkahihnoitukseen ja jonka vyötäisillä riippui toisella puolen soma lyhyt miekka ja toisella oudonmallinen pistooli. Tunsin heti hänen mustan tukkansa, teräksenharmaat, rohkeat ja hymyilevät silmänsä ja ylevät piirteensä. Hypähdin pystyyn ja astuin häntä vastaan käsi ojossa.
"John Carter!" huudahdin. "Sinäkö?"
"Kukapa muu sitten, poika?" vastasi hän, tarttuen käteeni toisella kädellään ja laskien toisen olalleni.
"Missä asioissa olet saapunut tänne?" tiedustin. "On jo kauan siitä, kun viimeksi kävit Maassa, etkä milloinkaan ennen ole ollut täällä marsilaisessa asussa. Hyvä Jumala! Onpa todella hauska nähdä sinut — etkä näytä päivääkään vanhentuneen niiltä ajoilta, jolloin keinuttelit minua polvellasi minun ollessani lapsi. Miten selität sen, John Carter, sinä Marsin sotavaltias, vai koetatko lainkaan selittää sitä?"
"Miksi yrittäisin selittää selittämätöntä?" huomautti hän. "Kuten jo aikaisemmin olen sinulle maininnut, olen hyvin vanha mies. En tiedä ikääni. En muista lainkaan lapsuuttani. Sikäli kuin muistan, olen aina ollut sellainen, jollaisena näet minut nyt ja jollaisena näit minut ollessasi viisivuotias. Sinä itse olet vanhentunut, vaikka tosin et niin paljon kuin muut vastaavanikäiset ihmiset, mikä johtunee siitä, että suonissamme virtaa samaa verta. Mutta minä en ole vanhentunut yhtään. Olen pohtinut tätä kysymystäni erään ystäväni, tunnetun marsilaisen tiedemiehen kanssa; mutta hänen teoriansa ovat vielä pelkkiä olettamuksia. Minä puolestani olen tyytyväinen tähän tosiasiaan — en vanhene lainkaan, rakastan elämää ja nuoruuden vireätä reippautta.
"— Ja sitten luonnolliseen kysymykseesi siitä, mikä on tuonut minut jälleen Maahan ja lisäksi näissä Maan asukkaan silmissä oudoissa tamineissa. Siitä saamme kiittää Kar Komakia, lotharilaista jousimiestä. Hän se antoi minulle vihjauksen, ja siitä pitäen olen kokeillut, kunnes se nyt vihdoin on minulle onnistunut. Kuten tiedät, on minulla jo kauan ollut kyky kiitää avaruuden halki henkiolentona, mutta tähän asti en ole kyennyt samalla tavoin kiidättämään elottomia esineitä. Nyt kuitenkin näet ensi kerran minut aivan samanlaisena kuin marsilaiset lähimmäiseni minut näkevät — näet juuri sen lyhyen miekan, joka on maistanut niin monen tuiman vihollisen verta, hihnat, joita koristavat Heliumin vaakunat ja oman asemani arvomerkit, ja pistoolin, jonka minulle lahjoitti Tharkin jeddak Tars Tarkas.
"— Ottamatta lukuun haluani tavata sinut, mikä on täälläoloni tärkein syy, ja varmistua siitä, että voin kuljettaa Marsista Maahan elottomia esineitä ja siis myöskin elollisia olentoja, jos niin haluan, ei minulla ole täällä mitään tehtävää. Maa ei ole minua varten. Minua kiinnittää kaikki Barsoomiin — vaimoni, lapseni, työni; kaikki ne ovat siellä. Vietän seurassasi viihtyisän illan ja palaan sitten sille taivaankappaleelle, jota rakastan enemmän kuin henkeäni."
Puhuessaan hän laskeutui shakkipöydän vastaisella puolella olevaan tuoliin.