Heliumin Tara oivalsi viimeisen tilaisuuden lipuvan käsistään. Tämän päivän jälkeen ei hänellä enää olisi mahdollisuutta. Hän mietti jotakin tekosyytä houkutellakseen vartijansa edes vähän lähemmäksi kumpuja.
"Paljoa en haluakaan", hän sanoi. "Tänä iltana pyydät minua laulamaan itsellesi. Se on viimeinen kerta. Jollet salli minun mennä katsomaan, mitä nuo kaldanet tekevät, en enää laula sinulle."
Ghek epäröi. "Sitten pidän sinua koko ajan kiinni käsivarresta", hän virkkoi.
"Pidä toki, jos tahdot!" suostui tyttö. "Matkaan nyt!"
He lähtivät työskentelijöitä ja kumpuja kohti. Pieni ryhmä kaivoi maasta mukuloita. Tara oli huomannut sen ja pannut merkille, että kaivajat olivat melkein aina hyvin kumarassa kammottavat silmät suunnattuina möyrittyyn maahan. Hän vei Ghekin hyvin likelle heitä, tahtoen muka tarkoin katsoa, miten työ kävi. Koko ajan mies puristi lujasti hänen vasenta rannettaan.
"Se on kovin mielenkiintoista", kehui tyttö huokaisten. "Katsos, Ghek!" hän jatkoi sitten äkkiä ja osoitti torniin päin. Pitäen edelleen kiinni hänestä kaldane kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan. Vikkelästi kuin banth ja jännittäen kaikki voimansa iski tyttö samassa oikean nyrkkinsä Ghekin pehmeään takaraivoon kauluksen rajaan. Iskulla oli toivottu teho, kaldane kirposi irti rykorista ja kierähti maahan. Heti heltisivät sormet tytön ranteesta; ruumis, jota Ghekin aivot eivät enää hallinneet, haparoi hetkisen umpimähkään sinne ja tänne, vaipui sitten polvilleen ja kellahti lopulta selälleen. Mutta Heliumin Tara ei jäänyt tarkkailemaan tekonsa seurauksia. Heti kun sormet irtaantuivat hänen ranteestaan, hän syöksyi kiitämään kumpuja kohti. Samassa pääsi Ghekin huulilta varoitusvihellys; vastaukseksi ponnahti työskentelijöitä pystyyn, yksi melkein ihan tytön edessä. Hän vältti ojennetut kädet ja riensi jälleen kumpuja ja vapautta kohti, mutta hänen jalkansa sattui kuokkamaiseen työaseeseen, jollaisilla maata käännettiin ja joka oli jätetty maahan puolittain mullan peittoon. Hetkisen hän jatkoi juoksuaan, rajusti koettaen saada takaisin tasapainonsa, mutta hänen jalkansa sekaantuivat vakoihin — hän kompastui jälleen ja kellahti tällä kertaa kumoon. Kun hän ponnistautui noustaksensa pystyyn, heittäytyi hänen niskaansa raskas ruho, tarttuen hänen käsivarsiinsa. Seuraavalla hetkellä hän oli saarrettu, hänet kiskottiin seisomaan, ja katsahtaessaan ympärilleen hän näki Ghekin ryömivän pitkänään viruvan rykorinsa luokse. Pian oli Ghek hänen vierellään.
Ghekin kamalan näköiset kasvot, jotka eivät voineet kuvastaa mielenliikutuksia, eivät lainkaan osoittaneet, mitä hänen laajoissa aivoissaan liikkui. Hautoiko hän mielessään kiukkuisia vihan ja koston ajatuksia? Heliumin Tara ei kyennyt sitä arvaamaan eikä siitä välittänytkään. Pahin oli tapahtunut. Hän oli koettanut karata, mutta se ei ollut onnistunut. Enää hän ei saisi toista tilaisuutta.
"Tule!" komensi Ghek. "Palataan torniin." Hänen äänensä pysyi kolkon yksitoikkoisena. Se oli pahempaa kuin kiukku, sillä se ei lainkaan paljastanut hänen aikeitaan. Se vain lisäsi Taran kauhua noita isoja aivoja kohtaan, joille inhimilliset tunteet olivat tyyten vieraat.
Ja niin hänet taaskin laahattiin vankeuteen torniin, ja Ghek ryhtyi jälleen vartioimaan, kyyröttäen oven pielessä, mutta nyt hänellä oli kädessään paljas miekka, eikä hän eronnut rykoristaan muulloin kuin siirtyäkseen toisen tänne hankkimansa olkapäille edellisen osoittaessa väsymyksen merkkejä. Tyttö istui, silmäillen häntä. Ghek ei ollut kohdellut häntä tylysti, mutta Tara ei tuntenut kiitollisuutta, silti ei myöskään vihaa vartijaansa kohtaan. Nuo aivot, joilla ei itsellään ollut mitään hienompia tunteita, eivät herättäneet niitä hänessäkään. Hän ei voinut olla niille kiitollinen, ei pitää niistä eikä vihata niitä. Hänellä oli vain aina sama hellittämätön kauhun tunne niiden läheisyydessä. Hän oli kuullut suurien tiedemiesten pohtivan punaisen rodun tulevaisuutta ja muisti jonkun heistä väittäneen, että lopullisesti olisivat aivot ihmisessä yksinomaan vallitsevina. Enää ei sitten olisi vaistomaisia tekoja eikä mielenliikutuksia; mitään ei tehtäisi tunteiden pakotuksesta. Järki päinvastoin ohjaisi kaikkia toimiamme. Tämän teorian puolustaja pahoitteli sitä, ettei hän saisi nauttia sellaisen tilan siunauksista, joka hänen mielestään muuttaisi ihmiskunnan elämän ihanteelliseksi.
Heliumin Tara toivoi sydämensä pohjasta, että oppinut tiedemies olisi ollut täällä perinpohjaisesti kokeakseen, minkälaiset olisivat hänen ennustuksensa toteutumisen käytännölliset seuraukset. Jos oli tarjolla vain puhtaasti ruumiillinen rykor ja puhtaasti henkinen kaldane, ei ollut paljoakaan valinnan varaa. Mutta viehättävin olomuoto oli onnellinen keskiväli, normaalinen, epätäydellinen ihminen, jollaisen hän tunsi. Ne idealistit — hän arveli — jotka toivovat ihmiskunnan kokonaisuudessaan missään vaiheessaan tulevan täydelliseksi, koska he täällä voisivat nähdä, että ehdoton täydellisyys on yhtä vähän toivottava kuin sen vastakohtakin.