Sinä ja useina seuraavina päivinä hänet vietiin tornista pihan läpi pelloille. Hän etsi aina valppaasti karkaamistilaisuutta, mutta Ghek oli alituisesti ihan hänen vierellään. Häntä ei kuitenkaan estänyt yrittämästä siinä määrin miehen läsnäolo kuin se seikka, että aina oli paljon työväkeä hänen ja niiden kumpujen välillä, joilla hänet lentokoneensa oli. Ghekin käsistä hänen olisi ollut helppo pujahtaa, mutta toisia oli liian paljon. Ja eräänä päivänä sitten Ghek saattaessaan häntä jaloittelemaan ilmoitti, että se oli viimeinen kerta.
"Tänä iltana sinun on mentävä Luudin puheille", hän virkkoi. "Se pahoittaa mieltäni, koska en enää saa kuulla lauluasi."
"Tänä iltana!" Tytön ääni tuskin kuului ja värisi kauhusta.
Hän vilkaisi hätäisesti kummuille päin. Ne olivat niin lähellä! Mutta välillä olivat ainaiset työntekijät; niitä oli kenties parikymmentä.
"Kävellään tuonne!" hän ehdotti, osoittaen heihin päin. "Haluaisin nähdä, mitä he puuhailevat."
"Sinne on liian pitkä matka", esteli Ghek. "Minua vaivaa aurinko. On paljon viihtyisämpää täällä, missä voi seisoa tämän puun siimeksessä."
"No niin", virkkoi tyttö. "Jää sinä sitten tänne, ja minä käyn tuolla.
Siihen en tarvitse kuin hetkisen."
"Ei", vastasi Ghek. "Tulen mukaasi! Tahtoisit karata. Mutta se ei onnistu."
"Karkaaminenhan on mahdotonta", huomautti Tara.
"Tiedän sen", myönsi Ghek, "mutta saattaisit koettaa. En halua sinun yrittävän. Ehkä meidän on paras heti palata torniin. Minulle kävisi huonosti, jos sinä pääsisit karkuun."