Kuinka kauan Heliumin Taraa säilytettiin maanalaisessa kammiossa, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Se aika tuntui hyvin pitkältä. Hän söi, nukkui ja silmäili päättymättömiä olentojonoja, joita meni hänen vankilansa sisäänkäytävän ohitse. Alaspäin laskeutui kuormitettu jono, vieden ylhäältä ruokaa, ruokaa, yhä vain ruokaa. Toinen jono palasi tyhjin käsin. Ne nähdessään Tara tiesi, että ylhäällä oli päivä. Kun niitä ei näkynyt, tiesi hän, että oli yö ja että banthit raatelivat niitä rykoreja, jotka oli edellisenä päivänä jätetty oman onnensa nojaan pelloille. Hän alkoi kalveta ja laihtua. Hän ei pitänyt hänelle annetusta ravinnosta — se ei sopinut hänen kaltaisilleen — eikä hän lihomisen pelosta syönyt kovin paljon maukastakaan ruokaa. Lihavuudella oli täällä uusi merkitys — peloittava merkitys.
Ghek huomasi, että hän laihtui ja kalpeni, ja puhui hänelle siitä. Tara selitti, ettei hän voinut viihtyä maan alla — että hänen täytyi saada raitista ilmaa ja auringon paistetta; muutoin hän kuihtuisi ja kuolisi. Ilmeisesti Ghek kertoi siitä kuninkaalleen, sillä pian sen jälkeen hän ilmoitti tytölle kuninkaan määränneen hänet säilytettäväksi tornissa, ja sinne hänet siirrettiin. Hän oli hartaasti toivonut, että juuri se olisi hänen ja Ghekin välisen keskustelun seuraus. Jo auringon näkeminenkin oli jotakin, mutta nyt heräsi hänen rinnassaan toive, jota hän ei ollut rohjennut ajatellakaan ollessaan synkeissä sokkeloissa, joista hän ei ikinä olisi osannut ulkoiseen maailmaan. Nyt hänellä oli hiukkasen toivon aihetta. Ainakin hän näkisi kummut, ja kun hän kerran ne näkisi, niin eikö hänelle saattaisi tarjoutua tilaisuus päästä niille? Jospa hän vain saisi kymmenen minuuttia — vain kymmenen lyhyttä minuuttia! Lentokone oli vielä siellä — siitä hän oli varma. Vain kymmenen minuuttia, ja hän olisi pelastunut — ikiajoiksi pelastunut tästä hirveästä paikasta. Mutta päivät vierivät, eikä hän jäänyt koskaan yksikseen, ei viideksikään minuutiksi.
Usein hän tuumi karkaamista. Jollei olisi ollut bantheja, olisi se ollut helppo toteuttaa yöllä. Yöksi Ghek aina irtautui ruumiistaan ja vaipui jonkunlaiseen torkkumistilaan. Uneksi sitä ei voinut sanoa, ainakaan se ei siltä näyttänyt, sillä hänen luonnottomat silmänsä pysyivät muuttumattomina: mutta hän pysyi hiljaa alallaan nurkassa. Tuhansia kertoja Heliumin Tara suoritti karkaamisen mielessään. Hän syöksähtäisi rykorin luokse ja tempaisi sen hihnoituksessa riippuvan miekan. Ennen kuin Ghek aavistaisi hänen tarkoitustaan, olisi hän tehnyt sen, ja ennen kuin kaldane ennättäisi hälyttää, iskisi hän säilän tuohon kamalan näköiseen päähän. Muutamassa minuutissa hän olisi muurin ympäröimällä pihalla. Rykorit eivät osaisi pysäyttää häntä, sillä niillä ei ollut aivoja ilmaisemassa niille, että hän aikoi karata. Hän oli ikkunasta tarkkaillut pihalta vainioille vievän portin avaamista ja sulkemista ja tiesi, miten isoa salpaa liikuteltiin. Hän menisi ulos portista ja rientäisi nopeasti kummulle. Se oli niin lähellä, ettei häntä saavutettaisi. Kaikki oli niin helppoa! Se olisi ollut helppoa, jollei olisi ollut bantheja! Yöllä bantheja ja päivällä työntekijöitä pelloilla. Teljettynä torniin ja saamatta tarpeellista liikuntoa ja sopivaa ravintoa Tara ei voimistunut, kuten hänen vangitsijansa toivoivat. Ghek haastatteli häntä, koettaen saada selville, miksi hän ei lihonut ja pyöristynyt, ei näyttänyt edes niinkään reippaalta kuin joutuessaan vangiksi. Hänen huolestumisensa aiheutui Luudin uudistuneista tiedusteluista ja herätti vihdoin tytön mielessä suunnitelman, jolla hän ehkä saattoi hankkia itselleen uuden karkaamistilaisuuden.
"Olen tottunut kävelemään raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa", sanoi Tara Ghekille. "En voi tulla samanlaiseksi, kuin ennen olin, jos minun on aina oltava suljettuna tähän yhteen kammioon, hengittäen pilaantunutta ilmaa ja saamatta ruumiinliikettä. Päästäkää minut joka päivä auringon paisteessa vainioille kävelemään! Sitten minusta varmasti tulee komea ja lihava."
"Sinä karkaisit", huomautti Ghek.
"Mutta miten voisin karata, jos sinä olisit aina seurassani?" kysyi tyttö. "Ja jos haluaisinkin karata, niin minne voisin mennä? En edes tiedä, missä päin Helium on. Sen täytyy olla hyvin kaukana. Jo ensimmäisenä yönä joutuisin banthien käsiin, eikö niin?"
"Niin joutuisit", myönsi Ghek. "Tiedustan sitä Luudilta."
Seuraavana päivänä hän ilmoitti Luudin käskeneen, että tyttö oli vietävä vainioille. Hän muka koettaisi sitä kerran nähdäkseen, voimistuisiko vanki.
"Jollet liho, noudattaa hän sinut sittenkin", hän selitti, "mutta ei käytä sinua ravinnoksi."
Heliumin Taraa puistatti.