Kauhun kourissa
Olennon puheet antoivat Heliumin Taralle ajattelemisen aihetta. Hänelle oli opetettu, että jokaisella luodulla oliolla oli joku hyödyllinen tarkoitus, ja hän koetti tunnollisesti sovittaa kaldanea oikealle paikalleen maailmankaikkeuden järjestelmään. Hän oli varma, että sillä täytyi olla oma paikkansa, mutta hän ei voinut älytä, missä se paikka oli. Hänen oli luovuttava yrittämästäkin. Kaldaneista johtui hänen mieleensä pieni ryhmä heliumilaisia, jotka olivat vannoneet kieltäytyvänsä elämän nautinnoista hankkiakseen tietoja. He suhtautuivat koko lailla ylimielisesti niihin, joita eivät pitäneet yhtä viisaina. Taraa hymyilytti, kun hän muisti, mitä hänen isänsä oli kerran heistä huomauttanut; John Carter oli sanonut, että jos joku heistä sattuisi pudottamaan itserakkautensa ja se särkyisi, pitäisi Heliumia savuttaa kokonainen viikko. Hänen isänsä piti normaalisista ihmisistä — ihmiset, jotka tiesivät liian vähän, ja ihmiset, jotka tiesivät liian paljon, olivat molemmat yhtä kiusallisia. Heliumin Tara oli tässä suhteessa isänsä kaltainen, sekä tervejärkinen että normaalinen.
Ottamatta huomioon hänen omaa vaarallista asemaansa oli tässä kummallisessa maailmassa hänestä paljon mielenkiintoista. Rykorit herättivät kovasti hänen sääliään ja panivat hänet ankarasti pohtimaan. Miten ja millaisesta alkumuodosta ne olivat kehittyneet? Hän tiedusti sitä Ghekiltä.
"Kun laulat minulle vielä, niin kerron sen sinulle", vastasi mies. "Jos Luud sallisi minun pitää sinut, et kuolisi koskaan. Säilyttäisin sinut aina laulamassa itselleni."
Tyttöä ihmetytti se, että hänen äänensä vaikutti niin voimakkaasti tuohon olentoon. Noissa tavattoman laajoissa aivoissa oli joku jänne, jonka sävelet panivat värähtelemään. Se oli ainoa rengas yhdistämässä häntä näihin aivoihin, kun ne olivat erillään rykorista. Rykoria hallitessaan niillä saattoi olla muitakin inhimillisiä vaistoja, mutta niiden ajatteleminenkin kammotti häntä. Laulettuaan hän jäi odottamaan, että Ghek alkaisi puhua. Mies oli pitkän aikaa vaiti, vain tarkastaen häntä kamalilla silmillään.
"Eiköhän", hän virkkoi vihdoin, "olisi hauska kuulua teidän rotuunne?
Laulatteko te kaikki?"
"Melkein kaikki, ainakin jonkun verran", vakuutti tyttö, "mutta teemme paljon muutakin mielenkiintoista ja huvittavaa. Me tanssimme, leikimme, teemme työtä, rakastamme ja joskus taistelemme, sillä olemme soturirotu."
"Rakastatte", kertasi kaldane. "Luultavasti käsitän tarkoituksesi. Mutta onneksi olemme me tunteettomia — ollessamme irrallamme. Rykoria vallitessamme — niin, silloin on kokonaan toista, ja kuunnellessani lauluasi ja katsellessasi kaunista ruumistasi ymmärrän, mitä tarkoitat rakkaudella. Voisin rakastaa sinua."
Tyttö peräytyi kauemmaksi hänestä. "Lupasit kertoa minulle rykorien alkuperästä", hän muistutti.
"Aikakausia sitten", aloitti Ghek, "olivat ruumiimme kookkaammat ja päämme pienemmät. Jalkamme olivat hyvin heikot, emmekä jaksaneet kävellä nopeasti emmekä kauan. Oli neljällä jalalla liikkuva, typerä eläin. Se majaili maaonkaloissa, joihin se kantoi ruokansa, ja me kaivoimme käytäviämme niihin onkaloihin ja söimme sen keräämää ravintoa. Mutta se ei hankkinut riittävästi kaikille — itselleen ja kaikille niille kaldaneille, jotka elivät sen kustannuksella, joten meidän oli lähdettävä ulkosalle saamaan ruokaa. Se oli raskasta puuhaa heikoille jaloillemme. Silloin aloimme ratsastaa näiden alkuperäisten rykorien selässä. Vihdoin — siihen kului epäilemättä monia miespolvia — kaldanet keksivät keinot ohjatakseen rykoreja, kunnes viimemainitut lopulta olivat täydelleen riippuvaisia isäntiensä ylemmistä aivoista, jotka ohjasivat niitä hakemaan ravintoa. Ajan vieriessä kävivät rykorien aivot yhä pienemmiksi. Niiden korvat kuihtuivat, samoin silmät, sillä enää ne eivät niitä tarvinneet — kaldanet kuulivat ja näkivät niiden puolesta. Samoin rykorit asteittain alkoivat kävellä takajaloillaan, jotta kaldanet voisivat nähdä kauemmaksi. Aivojen supistuessa kutistui pääkin. Ainoa pään elin, jota käytettiin, oli suu, ja niinpä se yksin on jäänyt jäljelle. Silloin tällöin joutui esi-isiemme käsiin punaisen rodun jäseniä. Kaldanet oivalsivat, kuinka paljon kauniimpi ja edullisempi luonnon punaiselle rodulle antama muoto oli kuin rykorien kehittymässä oleva vartalo. Älykkään ristisiitoksen avulla saatiin nykyiset rykorit. Ne ovat kuin ovatkin yksinomaan kaldanein ylivoimaisen järjen tuotteita — ne ovat ruumiimme, joille saamme tehdä mitä haluamme, kuten te saatte menetellä mielenne mukaan omiin ruumiisiinne nähden. Mutta meillä on se etu, että meillä on ruumiita rajaton määrä. Etkö toivoisi olevasi kaldane?"