"Kuinka hirveätä!" huudahti tyttö.
"Hirveätä?" kertasi mies. "Minusta siinä ei ole mitään hirveätä. Rykorit ovat pelkkiä aivottomia lihasmöhkäleitä. Ne eivät näe, eivät kuule eivätkä tunne. Ne tuskin osaavat liikkua ilman meitä. Jollemme antaisi niille ruokaa, kuolisivat ne nälkään. Niitä ei kannata sääliä niinkään paljoa kuin nahkahihnojamme. Itsekseen ne eivät kykene muuhun kuin ottamaan ruokaa altaasta ja viemään sen suuhunsa, mutta meidän ohjaaminamme — katsohan niitä!" Ja kopeasti hän näytteli jalomuotoista vartaloa, joka häntä kantoi ja josta uhkui elinvoimaa, tarmoa ja tuntoa.
"Miten se käy?" ihmetteli Heliumin Tara. "En käsitä sitä ollenkaan."
"Minä näytän sen sinulle", sanoi Ghek ja laskeutui pitkäkseen lattialle. Sitten hän irtautui vartalosta, joka jäi virumaan paikoilleen elottoman näköisenä. Hämähäkinjaloillaan hän ryömi tyttöä kohti. "Katsos nyt!" hän kehoitti. "Näetkö tätä?" Hän ojensi päänsä takaosassa sijaitsevaa tuntosarvilta näyttävää kimppua. "Rykorin suun takana, selkärangan yläpään kohdalla on aukko. Siihen pistän tuntosarveni ja tartun niillä selkäytimeen. Heti on rykorin jokainen lihas määräysvallassani — siitä tulee ruumiini, joka tottelee minua, kuten sinä ohjaat oman ruumiisi lihasten liikkeitä. Minä tunnen kaikki, mitä rykor tuntisi, jos sillä olisi pää ja aivot. Jos sitä koskee, kärsisin minä, jos jäisin sen yhteyteen. Mutta samassa kun rykorimme vahingoittuu tai sairastuu hylkäämme sen ottaaksemme uuden. Samoin kuin kärsisimme rykorien ruumiillisista vammoista aiheutuvat tuskat, nautimme niiden ruumiillisista nautinnoista. Kun sinun ruumiisi väsyy, et kykene juuri mihinkään; kun se on sairas, olet sinäkin sairas; jos se tapetaan, kuolet sinäkin. Sinä olet tylsän lihas-, luu- ja verirykelmän orja. Sinun ruumiisi ei ole sen ihmeellisempi kuin banthin ruho. Vain aivosi nostavat sinut banthin yläpuolelle, mutta aivojasi sitovat ruumiisi rajoitukset. Niin ei ole meidän laitamme. Meissä ovat aivot kaikki kaikessa. Yhdeksänkymmentä sadasosaa tilavuudestamme on aivoja. Meillä on perin yksinkertaiset elimet, ja ne ovat hyvin pienet, sillä niiden ei tarvitse olla mukana huoltamassa monimutkaista hermo-, lihas- ja luukoneistoa. Meillä ei ole keuhkoja, sillä emme tarvitse ilmaa. Syvällä niiden tasanteiden alapuolella, joihin voimme viedä rykorit, on tavattoman laaja käytäväverkko, jossa kaldane elää todellisen elämänsä. Siellä kuolisi ilmaa hengittävä rykor kuten sinäkin kuolisit. Sinne olemme panneet varastoon suunnattomia ravintomääriä ilmanpitävästi suljettuihin kammioihin. Ne riittävät ikuisiksi ajoiksi. Syvällä maanpinnan alapuolella on vettä, joka säilyy siellä lukemattomia ajanjaksoja sen jälkeen, kun pintavesi on loppunut. Valmistaudumme sen ajan varalle, jonka varmasti tiedämme tulevan — jolloin Barsoomin ilmakehän viimeisetkin rippeet on kulutettu — jolloin vesi ja ravinto ovat lopussa. Meidät on luotu sitä tarkoitusta varten, ettei tähdeltämme katoaisi luonnon jumalallisin luomus — täydelliset aivot."
"Mutta mikä tarkoitus teillä voi sitten olla, kun se aika tulee?" kysyi tyttö.
"Sinä et sitä ymmärrä", sanoi Ghek. "Se on liian ylevää tajuttavaksesi, mutta minä koetan selittää. Barsoom, kuut, aurinko ja tähdet on luotu yhtä ainoata tarkoitusta varten. Ajan alusta saakka on luonto työskennellyt ankarasti tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Ihan alussa oli olioita, jotka elivät, mutta joilla ei ollut aivoja. Vähitellen kehittyi surkean vähäisiä hermoja ja mitättömän pieniä aivoja. Kehitys jatkui. Me olemme sen korkein aste. Mutta jotkut meistä uskovat, että on vieläkin askel ylöspäin — että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa rotumme kehittyy yliolioiksi — pelkiksi aivoiksi. Painajaisen tapaisena lisäkkeenä olevat jalat, sakset ja muut elimet katoavat. Tulevaisuuden kaldanessa ei ole mitään muuta kuin laajat aivot. Kuurona, mykkänä ja sokeana se lepää salaisessa holvissaan syvällä Barsoomin uumenissa — vain pelkkinä laajoina, ihmeellisinä, kauniina aivoina, joiden ikuista ajattelua ei mikään häiritse."
"Tarkoitatko, että ne vain lepäävät ja ajattelevat?" tiedusti Tara.
"Juuri niin!" huudahti Ghek. "Voiko mikään olla ihastuttavampaa?"
"Kyllä", vastasi tyttö. "Tiedän hyvin paljon, äärettömän paljon ihastuttavampaa."