"Kyllä", vastasi Tara; "hän oli täällä vähän aikaa sitten."
Mies silmäili hätäisesti tyhjää huonetta, sitten ensin Heliumin Taraa ja senjälkeen orjatyttöä, Lan-Ota. Hänen kasvonsa saivat yhä enemmän hämmentyneen ilmeen. Hän kynsi korvallistaan. "Tämä on kummallista", hän virkkoi. "Parikymmentä miestä näki hänen tulevan tähän torniin, mutta vaikka on ainoastaan yksi uloskäytävä ja se hyvin vahdittu, ei kukaan ole nähnyt hänen poistuvan."
Heliumin Tara salasi haukotustaan kaunismuotoisen kätensä selkämyksellä. "Heliumin prinsessan on nälkä, mies", hän sanoi venytellen. "Ilmoita isännällesi, että tahtoisin syödä!"
Tunnin kuluttua tuotiin ruokaa; kantajaa seurasi upseeri ja useita sotilaita. Upseeri tarkasti huoneen huolellisesti, mutta mikään ei osoittanut, että siellä oli tapahtunut mitään outoa. Haavasta, joka oli lähettänyt E-Medin esi-isäinsä luokse, ei Heliumin Taran onneksi ollut vuotanut verta.
"Nainen", kivahti upseeri, kääntyen Taran puoleen, "sinä näit dwar
E-Medin viimeiseksi. Vastaa minulle heti ja vastaa totuudenmukaisesti!
Näitkö hänen poistuvan tästä huoneesta?"
"Näin", vakuutti Heliumin Tara.
"Minne hän täältä lähti?"
"Mistä minä sen tietäisin? Luuletko minun pääsevän lukitun, skeelpuisen oven lävitse?" Tytön sävy oli pilkallinen.
"Sitä emme tiedä", sanoi upseeri. "On tapahtunut kummia kumppanisi kopissa Manatorin vankiholveissa. Kenties kykenet sinä menemään lukitun skeelpuisen oven lävitse yhtä helposti kuin hän suorittamaan mahdottomilta näyttäviä tekoja."
"Ketä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Turania, panthaniako? Elääkö hän siis? Onko hän täällä Manatorissa ja vahingoittumattomana?"