Hän tiesi, että Clayton puhui vain, mitä ajatteli, ja ensi kerran hän alkoi miettiä, mistä johtui hänen uusi rakkautensa, ja arvostellen muistella pelastajaansa.
Hitaasti hän kääntyi ja palasi majaan. Hän koetti kuvitella metsäläistänsä rinnallaan valtamerilaivan salongissa ja oli näkevinään, kuinka mies söi käsistään, repi ruokaansa kuin villieläin ja pyyhki rasvaisia sormiaan reisiinsä. Häntä värisytti.
Sitten hän kuvitteli esittelevänsä tuota villiä ystävilleen, kömpelöä, sivistymätöntä raakalaista, ja se ajatus suorastaan kouristi sydäntä.
Nyt hän oli tullut omaan soppeensa ja istui saniais- ja ruohovuoteensa reunalla, painaen kättään aaltoilevaa poveansa vasten. Silloin hän tunsi Tarzanilta saamansa medaljongin puseronsa alla.
Hän otti sen esiin, piti sitä hetken aikaa kämmenellään ja katseli sitä kyyneleet silmissä. Sitten hän nosti sen huulilleen, hautasi kasvonsa pehmeihin sananjalkoihin ja nyyhkytti:
"Eläinkö! Hyvä Jumala, tee sitten minutkin eläimeksi. — Ihminen tai eläin, minä rakastan sinua…"
Sinä päivänä hän ei enää nähnyt Claytonia. Esmeralda toi hänelle illallista, ja hän lähetti sanan isälleen, että tunsi itsensä rasittuneeksi seikkailujensa jälkeen.
Seuraavana aamuna lähti Clayton varhain retkikunnan mukana, jonka oli määrä etsiä luutnantti D'Arnotia. Tällä kertaa kuului joukkoon kaksisataa aseistettua miestä, kymmenen upseeria, kaksi välskäriä, ja muonaa otettiin mukaan viikon ajaksi.
Heillä oli myöskin huopapeitteitä ja riippumattoja; jälkimmäisissä voitaisiin kuljettaa sairaita ja haavoittuneita.
Kaikkia elähdytti taistelunhalu ja vimma. Nyt ei menty ainoastaan pelastamaan, vaan tahdottiin myös kostaa. Edellisen retkikunnan taistelupaikalle saavuttiin vähän puolenpäivän jälkeen, sillä he kulkivat tuttua tietä eivätkä menettäneet aikaa tiedusteluun. Sieltä he marssivat elefanttien polkua myöten suoraan Mbongan kylälle. Kello oli vasta kaksi, kun etujoukko pysähtyi raivatun alan reunalle.