Laastitus- ja muut lopputyöt suoritettiin vasta sitten kun he jo olivat muuttaneet majaan. He alkoivat näet asua siinä heti kun katto oli valmis. Yöksi he aina laittoivat matkakirstut oven eteen, joten he jo silloin tunsivat olonsa melko turvalliseksi ja nukkuivat mukavasti.
Vuoteen, tuolien, pöytien ja hyllyjen tekeminen oli verrattain helppoa hommaa, ja siten heillä jo toisen kuukauden lopulla oli asunto aika hyvässä kunnossa, eikä elämä olisi ollut heistä vastenmielistä ja onnetonta, ellei olisi ollut ainaista yksinäisyyden tunnetta ja pelkoa, että villieläimet hyökkäisivät heidän kimppuunsa.
Öisin murisivat ja ärjyivät isot pedot heidän pienoisen majansa ympärillä, mutta ihminen voi niin tottua usein kuulemiinsa ääniin, että pian he eivät paljoakaan niistä välittäneet, vaan nukkuivat rauhallisesti.
Kolmasti he olivat nähneet nopeasti katoavia suuria ihmisenkaltaisia olentoja, mutta eivät milloinkaan kyllin läheltä voidakseen varmasti tietää, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä.
Loistavanväriset linnut ja pikku apinat olivat piankin tottuneet uusiin naapureihinsa. Ilmeisesti ne eivät olleet milloinkaan ennen nähneet inhimillisiä olentoja, ja kun siis ensi pelko oli haihtunut, tulivat ne yhä lähemmäksi sen merkillisen uteliaisuuden pakoittamina, joka on omiaan viidakon ja tasangon villeille asujamille. Jo ensi kuukauden kuluessa olivat useat linnut tulleet niin hyviksi ystäviksi Claytonien kanssa, että nokkivat murusia heidän käsistään.
Kun Clayton eräänä iltapäivänä valmisteli lisärakennusta — hän suunnitteli näet useampien huoneiden rakentamista — tuli joukko heidän rumia pikku ystäviään kirkuen ja sättien puiden lomitse harjanteelta päin. Paetessaan ne loivat pelokkaita katseita taakseen ja vihdoin pysähtyessään Claytonin lähelle räkättivät hänelle kiihtyneinä, ikäänkuin varoittaakseen häntä lähenevästä vaarasta.
Lopulta hän sai itse nähdä sen olennon, jota pikku apinat niin pelkäsivät — ihmismäisen pedon, jonka Claytonit olivat silloin tällöin nähneet vilaukselta.
Se lähestyi viidakon halki puolipystyssä asennossa, välistä tukien itseään nyrkeillään — iso ihmisenkaltainen apina, joka päästeli syviä kurkkukorahduksia ja toisinaan matalaa haukuntaa.
Clayton oli jonkun matkan päässä majasta kaatamassa erikoisen sopivaa puuta rakennustyötään varten. Hän oli käynyt huolettomaksi, kun kuukausimääriin ei ollut nähnyt päivällä mitään vaarallisia eläimiä, ja niinpä hän nytkin oli jättänyt pyssynsä ja revolverinsa pieneen majaansa. Nähdessään nyt ison apinan hyökkäävän pensaikon halki suoraan kohti, vieläpä suunnalta, joka teki paon mahdottomaksi, hän tunsi väristyksen selkäpiissään.
Hän käsitti heti, että kun hänellä oli aseena vain kirves, ei juuri ollut paljon toiveita kunnollisesti selvitä tuosta hirviöstä; mutta kuinka kävisi silloin Alicen? Voi, hyvä Jumala, mikä tulisi Alicen kohtaloksi?