Ase iski yhä uudestaan Tarzanin raivatessa hitaasti tietänsä ovea kohti. Werper tuli heti hänen perässään silmäillen kirkuvaa ja hyppelevää rahvasta, joka takaapäin uhkasi heidän kulkuaan. Hän piti uhriveistä valmiina iskemään, tulipa kuka tahansa hänen ulottuvilleen, mutta ketään ei tullut. Hetken aikaa hän aprikoi, miksi he niin urhoollisesti taistelivat jättimäistä apinamiestä vastaan ja kuitenkin epäröivät hyökätä hänen kimppuunsa, joka oli suhteellisesti niin heikko. Jos he olisivat rynnänneet häntä vastaan, olisi hän varmasti sortunut ensi hyökkäykseen — sen hän tiesi. Tarzan oli jo ehtinyt ovelle kaikkien niiden ruumiiden yli, jotka olivat asettuneet häntä vastaan, kun Werper arvasi syyn, miksi häneen ei koskettu. Papit pelkäsivät uhriveistä! He astuivat mielihyvällä kuolemaa vastaan ja kohtasivat sen arastelematta puolustaessaan ylipapitartaan ja häneen alttariaan; mutta kuolemallakin oli eroa. Jokin omituinen taikausko ympäröi varmaan tuota kiiltävää veitsenterää, koska kukaan oparilainen ei tahtonut saada kuoliniskua siitä, vaikka he ilomielin syöksyivät apinamiehen julman keihään teurastettaviksi.
Päästyään temppelin pihalta ulos Werper ilmoitti huomionsa Tarzanille. Apinamies irvisti ja antoi Werperin kulkea edellä, jalokivin koristettua pyhää asetta heilutellen. Oparilaiset hajaantuivat joka suunnalle kuin lehdet tuulessa, ja Tarzan ja belgialainen saivat esteettä samota vanhan temppelin käytävien ja kammioiden läpi.
Belgialaisen silmät kävivät suuriksi heidän mennessään huoneen läpi, jossa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta. Kätkien huonosti ahneutensa hän katseli ikivanhoja kultalaattoja, joita oli melkein jokaisen huoneen ja monen käytävänkin seinissä. Apinamieheen ei kai tämä rikkaus näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.
Miehet jatkoivat matkaansa, ja sattuma vei heidät leveätä lehtokujaa kohti, joka oli puoliksi raunioituneiden rakennuksien ja kaupungin sisemmän muurin välissä. Suuret apinat rupattelivat heille ja uhkailivat, mutta Tarzan vastasi heidän omalla tavallaan, antaen pistopuheen pistopuheesta, herjauksen herjauksesta, haasteen haasteesta.
Werper näki karvaisen urosapinan heilahtavan alas murtuneen pylvään päästä ja lähenevän alastonta jättiläistä jäykkäkoipisena ja karvat pörrössä. Keltaiset torahampaat olivat näkyvissä; vihaista ärinää ja haukuntaa kuului uhkaavana paksujen, riippuvien huulien välistä.
Belgialainen tarkkasi toveriaan. Hän näki kauhukseen miehen kumartuvan, kunnes hänen nyrkissä olevan kätensä rystyset olivat maata vasten kuten ihmisapinankin. Hän näki hänen kiertelevän jalat jäykkinä apinan ympärillä, joka niinikään alinomaa kääntyi. Hän kuuli ihmisen kurkusta lähtevän samanlaista eläimellistä haukuntaa ja murinaa, jota kuului luontokappaleenkin suusta. Jos hänen silmänsä olisivat olleet kiinni, olisi hän varmasti luullut, että kaksi jättiläisapinaa varustautui taisteluun.
Mutta taistelua ei syntynyt. Kaikki päättyi kuten suurin osa sellaisista viidakon yhteenotoista päättyy — toinen kerskuri menettää rohkeutensa ja kiinnittää äkkiä huomionsa lentävään lehteen, koppakuoriaiseen tai täihin karvaisella vatsallaan.
Tässä tapauksessa ihmisapina peräytyi jäykän arvokkaana tarkastaakseen onnetonta toukkaa, jonka hän pian söi suuhunsa. Hetken ajan Tarzan näytti halukkaalta jatkamaan riitaa. Hän asteli pelottavan näköisenä edestakaisin, pullisti rintaansa, karjui ja kävi yhä likemmäksi apinaa. Vain vaivoin Werper sai hänet lopuksi lähtemään pois ja jatkamaan matkaansa auringonpalvojien muinaisesta kaupungista.
Miehet etsivät melkein tunnin ajan pääsytietä, ennenkuin löysivät kapean aukon sisemmässä muurissa. Sieltä vei monien matkaajien tallaama polku ulompien varustusten läpi Oparin autioon laaksoon.
Mikäli Werper voi huomata, ei Tarzanilla ollut vähääkään käsitystä siitä, missä hän oli ja mistä tuli. Hän vaelteli tarkoituksettomasti sinne tänne, etsien ruokaansa pienten kivien alta tai piileskellen siellä täällä kasvavien kurjien pensaiden varjossa.