Apinain Tarzanista tämä retki tuntui sunnuntai-huvimatkalta. Hänen sivistyksensä oli lopultakin vain pintasilausta, jonka hän ilomielin karisti päältään epämukavien eurooppalaisten vaatteittensa mukana heti kun tuli sopiva syy. Naisen rakkaus sai Tarzanin ulkonaisesti pitämään kiinni sivistyksestä — tilasta, jota kohtaan hän, lähemmin siihen tutustuessaan oli alkanut tuntea ylenkatsetta. Hän vihasi sen petollisuutta ja ulkokultaisuutta, ja hänen turmeltumattoman mielensä selvä näkemys oli päässyt perille sen mädästä sydämestä — kaikki oli vain raukkamaista halua säilyttää rauha, levollisuus ja omistusoikeuden koskemattomuus. Hän vastusti kiivaasti sitä mielipidettä, että elämän hienoimmat puolet — taide, musiikki ja kirjallisuus — olivat menestyneet sellaisten heikontavien ihanteiden pohjalla, väittäen, että ne pikemmin olivat säilyneet sivistyksestä huolimatta.

"Näyttäkää minulle sellainen lihava, varakas pelkuri", oli hänellä tapana sanoa, "joka on esittänyt kauniin ihanteen. Aseiden kalskeessa, taistelussa elämästä ja kuolemasta nälän, tuhon ja vaaran keskellä, Jumalan kasvojen edessä, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnon pelottavimpien voimien ilmauksissa, on syntynyt kaikki, mikä on hienointa ja parasta ihmissydämessä ja sielussa."

Ja sitten Tarzan tuli aina takaisin luontoon, tuntien samaa kuin rakastaja, joka vihdoin kohtaa rakastettunsa, oltuaan pitkän aikaa vankilan seinien takana. Hänen wazirinsa olivat sisimmässään sivistyneempiä kuin hän. He keittivät ruokansa ennen syöntiä ja välttivät monenlaista, heidän mielestään saastaista ravintoa, jota Tarzan oli halukkaasti syönyt koko elämänsä ajan. Ja teeskentelyn myrkky on niin salakavalasti tarttuvaa, että uskalias apinamieskin epäröi antaa valtaa luonnollisille haluilleen miestensä nähden. Hän söi paistettua lihaa, vaikka mieluummin olisi nauttinut sen raakana ja pilaamattomana, ja hän tappoi riistansa nuolella tai keihäällä, vaikka olisi paljon mieluummin hypännyt väijyksistä sen niskaan ja iskenyt vahvat hampaansa sen kurkkuun. Mutta lopulta alkoi villin äidin maito, jota hän oli imenyt lapsuudessaan, kiihkeästi vaatia oikeuksiaan — hän kaipasi vereksen saaliin kuumaa verta, ja hänen lihaksensa tahtoivat otella villiä viidakkoa vastaan siinä taistelussa olemassaolon puolesta, joka oli ollut hänen ainoa esikoisoikeutensa ensimmäisinä kahtenakymmenenä elinvuotena.

KOLMAS LUKU

Viidakon kutsu

Näiden hämärien, mutta kuitenkin ylivoimaisten pyrkimysten valtaamana apinamies makasi eräänä yönä valveilla sen pienen okaisen aitauksen, boman, sisäpuolella, joka jossakin määrin suojeli hänen seuruettaan viidakon suurten petojen hävitykseltä. Yksinäinen soturi vartioi unisena tulen ääressä, jota leirin ulkopuolelta pimeästä näkyvät keltaiset silmät pakottivat pitämään vireillä. Suurten kissaeläinten valittavat ja yskivät äänet sekoittuivat viidakon pienempien asujamien lukemattomiin ääniin ja kiihdyttivät villiä leikkiä tämän villin englantilaisen loordin rinnassa. Hän heittelehti tunnin ajan unettomana ruohovuoteellaan ja nousi sitten äänettömästi kuin haamu. Wazirin ollessa selin häneen hän hyppäsi boman seinän yli siitä, missä liekehtivät silmät näkyivät, heilautti itsensä meluttomasti suureen puuhun ja oli kadonnut.

Hän kiiruhti hetken aikaa nopeasti eteenpäin metsän keskitasanteen läpi, tuntien ylenmääräistä elinvoimaa, heilautti itsensä uhkarohkeasti ammottavien aukkojen yli viidakon toisesta jättiläisestä toiseen ja kiipesi sitten ylöspäin ylemmän tasanteen heiluville, heikommille oksille, missä kuu paistoi suoraan häneen, pienet tuulenhenkäykset kävivät ilmassa ja kuolema väijyi jokaisella hauraalla oksalla. Tänne hän pysähtyi ja nosti kasvonsa Goroa, kuuta, kohti. Hän seisoi käsivarsi koholla, urosapinan huuto melkein huulillaan, mutta pysyi kuitenkin vaiti, ettei herättäisi uskollisia wazirejaan, joille heidän herransa uhmahuuto oli liiankin tuttu.

Ja sitten hän jatkoi matkaansa hitaammin, äänettömämmin ja varovammin, sillä nyt Apinain Tarzan etsi saalista. Hän laskeutui maahan asti likekkäisten puunrunkojen ja yllä kaareutuvan vehreyden täydelliseen pimeyteen. Silloin tällöin hän kumartui ja lähensi nenänsä ihan likelle maata. Hän etsi riistapolkua ja löysikin leveän uran, ja lopulta hänen sieraimiinsa tuli Bara-kauriin tuoreen jäljen haju. Tarzanin suu vettyi, ja hänen jalomuotoisilta huuliltaan pääsi matala murahdus. Hänestä oli irtautunut keinotekoisten luokkatunnuksien viimeinenkin jäännös — hän oli taas alkuajan metsästäjä — ensimmäinen ihminen — ihmissuvun korkeimman tyypin edustaja. Kulkien tuulta vasten hän seurasi tuskin huomattavia jälkiä, luottaen havaitsemiskykyynsä, joka oli niin paljon tavallisen ihmisen mahdollisuuksia ylempänä, ettemme voi sitä käsittääkään. Lihansyöjistä lähtevän voimakkaan löyhkän vastavirtojen lävitsekin hän tunsi Baran hajun; Horta-metsäsian suloinen ja huumaava lemu ei voinut hävittää hänen saaliinsa jälkiä — kauriin jalan läpitunkevaa, mieluisaa myskintuoksua.

Pian ilmaisi kauriin ruumiista lähtevä eritys Tarzanille, että hänen saaliinsa oli likellä. Se pani hänet menemään taas puihin — alatasanteelle, jolta hän voi katsella maata allaan ja saada korvillaan ja nenällään ensitiedoituksen varsinaisesta kosketuksesta saaliinsa kanssa. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin apinamies havaitsi Baran seisovan valppaana kuun valaiseman aukean reunalla. Tarzan hiipi äänettömästi puiden läpi, kunnes oli suoraan kauriin yläpuolella. Apinamiehen oikeassa kädessä oli hänen isänsä pitkä metsästysveitsi, ja hänen sydämessään oli lihansyöjäeläimen verenhimo. Vain hetken ajaksi hän pysähtyi pahaa aavistamattoman Baran yläpuolelle ja syöksähti sitten eläimen sileälle selälle. Hänen painonsa sysäys rutisti kauriin polvilleen, ja ennenkuin eläin kykeni pääsemään jaloilleen, oli veitsi käynyt sen sydämeen. Kun Tarzan nousi seisomaan saaliinsa ruumiin viereen, kohottaakseen kauhean voittohuutonsa kuuta kohden, toi tuuli hänen sieraimiinsa jotakin, mikä pakotti hänet liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin patsas. Hänen villit silmänsä katselivat leimuten siihen suuntaan, josta tuuli oli tuonut hänelle varoituksen, ja hetkeä myöhemmin taipuivat ruohot aukeaman toisella sivulla, ja Numa-leijona tuli majesteetillisesti näkyviin. Sen vihreänkeltaiset silmät olivat kiintyneet Tarzaniin, joka juuri seisoi aukeaman rajalla, ja tuijottivat kateellisesti onnekkaaseen metsästäjään, sillä Numalla ei ollut tänä yönä ollut menestystä.

Apinamiehen huulilta kuului kumeata, varoittavaa murinaa. Numa vastasi siihen, mutta ei tullut likemmäksi. Sensijaan se seisoi paikallaan heilutellen häntäänsä hiljaa sinne tänne, ja pian kyyristyi Tarzan saaliinsa viereen ja leikkasi muhkean palan sen reidestä. Numa silmäili häntä paheksumisen ja raivon yhä kasvaessa, kun apinamies syönnin välillä murahteli villejä varoituksiaan. Tämä leijona ei ollut milloinkaan ennen joutunut tekemisiin Apinain Tarzanin kanssa ja oli nyt pahasti ymmällä. Olennolla oli ihmisen ulkomuoto ja haju ja Numa oli maistanut ihmisenlihaa ja havainnut, että vaikka se ei ollut kaikkein maukkainta, oli se ainakin helpommin saatavissa. Mutta omituisen olennon villi murina sai sen muistelemaan kauheita vastustajia ja pakotti pysähtymään, vaikka nälkä ja Baran lämpimän lihan haju ärsytti sitä melkein hulluuteen asti. Tarzan tarkkasi leijonaa yhtä mittaa, arvaten mitä lihansyöjän pienissä aivoissa liikkui, ja hyvä olikin, että hän niin teki, sillä lopulta ei Numa voinut kestää kauemmin. Eläimen häntä kohosi äkkiä pystyyn, ja samassa hetkessä tarttui varuillaan oleva apinamies, joka tiesi liiankin hyvin, mitä tämä merkki ilmaisi, hampaillaan kauriin reiden jäännökseen, Numan hyökätessä häntä kohti yhtä nopeasti kuin pikajuna ja nähtävästi yhtä painavanakin.