Lisääntynein toivein hän ponnisti eteenpäin niin nopeasti kuin uskalsi, kunnes puolen tunnin päästä tuli toisille ylöspäin vieville portaille. Alipäästä ne olivat sementtiä, mutta niitä noustessaan hän tunsi paljaisiin jalkoihinsa äkillisen muutoksen polkemassaan pinnassa. Sementtiportaat olivat vaihtuneet graniittiaskelmiksi. Tunnustellen käsillään apinamies huomasi, että viimemainitut kaiketikin olivat hakatut kallioon, koska ei ollut mitään rakoa liitosta ilmaisemassa.
Sata jalkaa kiersivät portaat spiraalimaisesti ylöspäin, kunnes Tarzan äkkiä eräässä kulmassa tuli ahtaaseen rotkoon kahden kallioseinän väliin. Hänen yläpuolellaan välkkyi tähtikirkas taivas, ja hänen edessään oli jyrkkä kaltevuus portaitten sijasta, jotka päättyivät sen juurelle. Tätä polkua pitkin riensi Tarzan ja joutui sen yläpäässä ison graniittimöhkäleen epätasaiselle huipulle.
Puolentoista kilometrin päässä näkyi Oparin raunioittunut kaupunki kupukattoineen ja harjatorneineen troopillisen kuun pehmeässä valossa. Tarzan vilkaisi harkkoon, jonka oli tuonut mukanaan. Hetkisen hän tarkkasi sitä kuun kirkkaissa säteissä ja kohotti sitten päänsä katsellakseen vanhoja riutuvan suuruuden raunioita.
"Opar", mietiskeli hän, "Opar, kuolleiden ja unohtuneen entisyyden lumottu kaupunki. Kauneuden ja petojen kaupunki. Kauhun ja kuoleman kaupunki; mutta — satumaisten aarteiden kaupunki!" Harkko oli täysipitoista kultaa.
Kivimöhkäle, jolla Tarzan seisoi, oli ulkona aukealla tasanteella kaupungin ja niiden etäisten kallioiden välillä, joiden yli hän mustine sotureineen oli edellisenä aamuna kiivennyt. Laskeutua alas sen karheaa ja jyrkkää sivua pitkin oli perin vaivaloista ja melkoisen vaarallista apinamiehellekin; mutta vihdoin hän tunsi laakson pehmeätä maata jalkojensa alla ja vilkaisematta taakseen Opariin kääntyi vartijakallioita kohti lähtien ripeästi juoksemaan alanteen poikki.
Aurinko oli juuri nousemassa kun hän saavutti laakean vuorenkukkulan laakson länsipäässä. Kaukaa alapuoleltaan hän näki savua kohoavan puunlatvojen yli etukukkulain juurella olevasta metsästä.
"Ihmisiä!" jupisi hän. "Minua takaa ajamaan lähtikin viisikymmentä miestä. Nekö siellä lienevät?"
Hän astui nopeasti alas kallion sivua pitkin, ja painuen syvään rotkoon, joka johti alas metsään, hän riensi eteenpäin savua kohti. Kohdaten metsän syrjän noin kolmanneskilometrin päässä siitä paikasta, josta ohut savujuova tuprusi, hän nousi puihin. Varovaisesti hän lähestyi, kunnes hänen näkyviinsä äkkiä ilmestyi karkeatekoinen boma eli varustettu leiri, jonka keskellä istui pienten nuotioitten ääressä hänen viisikymmentä waziriansa. Hän huusi heille heidän omalla kielellään:
"Nouskaat, lapseni, ja tervehtikäät kuningastanne!"
Hämmästyksestä ja pelosta parahtaen hypähtivät soturit pystyyn tuskin tietäen, pakenisivatko vai jäisivät paikoilleen. Sitten Tarzan pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta ketterästi heidän keskellensä. Kun he huomasivat, että siinä tosiaan oli heidän päällikkönsä ilmielävänä eikä mikään ruumiillistunut henki, olivat he ilosta suunniltaan.