Satoja kertoja ennen oli Tarzan ollut tällä eristetyllä paikalla, jota ympäröivät niin tiheästi okaiset pensaat ja toisiinsa kietoutuneet laajalle versovat köynnökset ja kiertokasvit, ettei edes Sheeta, leopardi, voinut pujotella siitä lävitse eikä Tantor jättiläisvoimallaan kyennyt murtamaan esteitä, jotka suojelivat isojen apinain neuvottelusalia kaikilta muilta, paitsi villin viidakon vaarattomilta asujilta.
Tarzan teki viisikymmentä retkeä, ennenkuin oli sijoittanut kaikki kultaharkot amfiteatterin sisäpuolelle.
Sitten hän otti vanhan, ukkosen runteleman puun onkalosta juuri saman lapion, jolla oli kaivanut esille professori Archimedes Q. Porterin kirstun, senjälkeen kun kerran oli sen tähän samaan paikkaan apinamaisesti haudannut. Tällä hän kaivoi pitkän kuopan, johon pani neekerien Oparin kaupungin unohdetuista aarreholveista tuoman kullan.
Sinä iltana hän nukkui amfiteatterissaan ja läksi aikaisin seuraavana aamuna käymään hökkelissään ennenkuin palaisi waziriensa luo. Nähdessään kaiken olevan koskemattomana hän meni viidakkoon metsästämään aikoen tuoda saaliin majaansa, jossa voisi rauhassa aterioida ja viettää yönsä mukavalla vuoteella.
Hän samoili viisi englanninpenikulmaa etelään päin leveähkön joen rantoja kohti, joka laski mereen noin kuuden penikulman päässä majasta. Hän oli kulkenut sisämaahan vajaan kilometrin verran, kun hänen tottuneisiin sieraimiinsa äkkiä lemahti se haju, joka panee koko villin viidakon vavahtamaan, — Tarzan haistoi ihmisen.
Tuuli puhalsi valtamereltä, joten Tarzan tiesi, että ne, joista haju lähti, olivat hänestä länteen. Ihmisen hajuun sekaantui Numan haju. Ihminen ja leijona. "Parasta, että riennän", ajatteli apinamies, sillä hän oli tuntenut valkoisten tuoksun. "Numa saattaa olla metsästämässä."
Kun hän puiden lävitse saapui viidakon syrjään, näki hän naisen polvistuneena rukoukseen, ja tämän edessä seisoi villin alkuihmisen näköinen valkoinen mies, kasvot kätkettyinä käsivarsiin. Miehen takana hiipi kapinen leijona verkalleen helppoa saalista kohti. Tarzan ei voinut nähdä kummankaan piirteitä.
Numa oli jo hyppäämäisillään. Ei saanut tuhlata sekuntiakaan. Tarzan ei voinut edes irroittaa joustansa ja sovittaa vasamaa kyllin ajoissa, lähettääkseen kuolettavan, myrkyllisen esineen keltaiseen turkkiin. Hän oli liian kaukana ajoissa tavoittaakseen petoa veitsellään. Jäljellä oli vain yksi toivo — yksi ainoa vaihtoehto, ja apinamies toimi ajatuksen nopeudella.
Vahvalihaksinen käsivarsi työntyi taaksepäin — lyhykäisen murtosekunnin viipyi keihäs jättiläisen olalla — ja sitten mahtava käsivarsi työntyi eteenpäin, ja nopea kuolema viuhui eteen sattuvien lehvien lävitse hautautuakseen loikkaavan leijonan sydämeen. Äännähtämättä se kierähti aiottujen uhriensa eteen — hengetönnä.
Hetkiseksi ei liikahtanut mies eikä nainen. Sitten jälkimäinen avasi silmänsä ihmetellen katsellakseen kuollutta petoa toverinsa takaa. Kauniin pään kohotessa Apinain Tarzan haukkasi ilmaa epäuskoisessa kummastuksessa. Oliko hän hullu? Eihän se voinut olla se nainen, jota hän rakasti. Mutta kukaan muu se ei tosiaan ollut.