Olga de Coude seisoi sen kamalan näytelmän kauhistuneena katselijana, joka esitettiin seuraavan lyhyen hetkisen kuluessa, ja hyppäsi sitten sinne, missä Tarzan näytti murhaavan hänen puolisonsa kuristamalla, samalla ravistaen kreiviä kuin mäyräkoira rottaa.
Kuin mielipuoli nyki kreivitär Tarzanin valtavia käsiä. "Jumalan äiti!" huudahti hän. "Te tapatte hänet, te tapatte hänet! Oi, Jean, te tapatte minun puolisoni!"
Tarzan oli kuurona raivosta. Äkkiä hän paiskasi ruumiin lattialle ja astuen jalallaan ylöspäin käännetylle rinnalle kohotti päätänsä. Sitten kaikui kreivi de Couden palatsin läpi otuksen kaataneen urosapinan kaamea uhmanhuuto. Kellarista ullakolle asti kuului tämä kauhea ääni ja tunkeutui palvelijain osastoon, jotka kalpenivat ja vapisivat. Nuori nainen lankesi polvilleen lattialla viruvan puolisonsa ruumiin ääreen ja rukoili.
Verkalleen haihtui punainen sumu Tarzanin silmistä. Esineet ja asiat alkoivat selvitä, — hänelle palautui sivistyneen miehen tajunta. Hänen silmänsä osuivat polvistuneeseen naiseen. "Olga", kuiskasi hän.
Nainen katsahti häneen odottaen näkevänsä murhanhimon vimmatun välkkeen silmissä yläpuolellaan. Sensijaan hän näkikin surua ja katumusta.
"Oi Jean!" huudahti hän. "Katsokaa, mitä olette tehnyt. Hän oli puolisoni. Minä rakastin häntä ja te olette hänet tappanut."
Hyvin hellävaroen nosti Tarzan kreivi de Couden hervottoman ruumiin ja kantoi sen vuoteelle. Sitten hän painoi korvansa miehen rintaa vasten.
"Hiukan konjakkia, Olga!" sanoi hän.
Kreivitär toi sitä, ja yhdessä he kaatoivat sitä hänen huuliensa välitse. Samalla nämä valkoiset huulet heikosti hengähtivät. Pää kääntyi, ja de Coude voihkaisi.
"Hän ei kuole", sanoi Tarzan. "Jumalan kiitos!"