Hän oli kannella alapuolellaan nähnyt suuret ihmisapinat eikä ollut uskaltanut lähteä sille suunnalle pakoon. Nytkin eräs apina hyppeli ylös tarttuakseen komentosillan kaiteeseen ja noustakseen sillalle.
Venäläisen edessä oli pantteri kyyryssä ja ääneti.
Rokoff ei voinut liikkua. Hänen polvensa vapisivat. Hänen äänensä murtui epämääräisiksi kiljaisuiksi. Päästäen viimeisen läpitunkevan valitushuudon hän vaipui polvilleen — ja sitten Sheeta loikkasi.
Jäntevä ruumis syöksyi suoraan kohti miehen rintaa ja tölmäsi venäläisen selälleen.
Kun suuret torahampaat raatelivat kurkkua ja rintaa, kääntyi Jane Clayton kauhuissaan pois. Mutta niin ei tehnyt Apinain Tarzan. Kylmä tyydytyksen hymy väreili hänen huulillaan. Tulipunaisena loistanut arpi hänen otsallaan sai kasvojen tavallisen ruskettuneen ihonvärin ja katosi.
Rokoff taisteli raivoisasti, mutta turhaan sitä veristä kohtaloa vastaan, jonka omaksi hän oli joutunut. Hän sai kaikista rikoksistaan rangaistuksen tässä lyhyessä, mutta kamalassa kuolonkamppailussa.
Kun taistelu oli päättynyt, lähestyi Tarzan Janen kehoituksesta ruumista ottaakseen sen pantterilta ja haudatakseen sen inhimillisellä tavalla. Mutta suuri kissaeläin kohottautui muristen saaliinsa yli, uhaten rakastamaansa isäntääkin vimmallaan, joten Tarzanin täytyi luopua aikeestaan, ettei hänen olisi tarvinnut tappaa viidakkoystäväänsä.
Koko yön Sheeta-pantteri oli kyyryssä Nikolas Rokoffin kammottavien jäännösten ääressä. Kincaidin komentosilta oli verestä niljakkaana. Loistavan troopillisen kuun valossa suuri peto vietti yksinäistä juhlaa ruumiin vieressä, kunnes auringon noustessa seuraavana aamuna Tarzanin perivihollisesta oli jäljellä vain kaluttuja ja murtuneita luita.
Kaikki venäläisen seurassa olleet miehet olivat laivalla, Paulvitshia lukuunottamatta. Neljä oli vankina Kincaidin keulakopissa. Muut olivat kuolleet.
Vankien avulla Tarzan sai laivan koneen toimimaan ja käyttäen hyväkseen perämiehen tietoja, joka sattui olemaan eloonjääneiden joukossa, hän päätti lähteä etsimään Viidakkosaarta. Mutta aamun sarastaessa nousi lännestä ankara tuuli, saaden aikaan niin kovan merenkäynnin, ettei Kincaidin perämies uskaltanut lähteä liikkeelle. Koko sen päivän oli laiva joensuun tarjoamassa suojassa, ja vaikka yön tullessa tuuli vaimeni, pidettiin parempana odottaa päivänvaloa ennenkuin yritettäisiin päästä kiemurtelevaa väylää pitkin merelle.