"Ettehän aio sanoa, että petätte minut?" kysyi Paulvitsh.
Toinen nyökkäsi ja jatkoi sitten hetken pysähdyksen jälkeen, saatuaan nähtävästi jonkun uuden ajatuksen:
"Jollen minä nimittäin anna teidän mennä, ennenkuin englantilainen tapaa teidät täällä."
"Ettehän tahdo ajaa minua takaisin viidakkoon?" kysyi Paulvitsh. "Minä kuolisin siellä yhdessä viikossa."
"Teillä saattaa olla pelastuksen tilaisuuksia siellä", vastasi merimies. "Täällä teillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Jos herättäisin toverini, viiltäisivät he sydämen linnastanne, ennenkuin englantilainen saisi teitä käsiinsä. Oli suuri onni teille, että juuri minä olin hereillä nyt, eikä joku toinen."
"Te olette hullu", huudahti Paulvitsh. "Ettekö tiedä, että englantilainen saattaa hirteen teidät kaikki, kun tulette sinne, missä lain koura ulottuu teihin?"
"Ei, sitä hän ei tee", vastasi merimies. "Hän on luvannut sen, sillä hän on sanonut, että vain te ja Rokoff ansaitsette rangaistuksen — me muut olimme vain välikappaleita. Ymmärrättekö?"
Puolen tunnin ajan venäläinen vuoroin rukoili, vuoroin uhkasi merimiestä. Joskus hän oli vähällä puhjeta kyyneliin ja lupasi sitten taas kuulijalle joko satumaisia palkintoja tai ansaitun rangaistuksen. Mutta toinen oli itsepäinen.
Hän selitti venäläiselle, että oli valittavana vain kaksi vaihtoehtoa — Paulvitshin täytyi joko suostua siihen, että hänet jätettäisiin heti loordi Greystoken haltuun, tai sitten antaa merimiehille kaikki rahansa ja arvoesineet, jotka hänellä oli mukanaan ja hytissään palkinnoksi siitä, että tämä salli hänen loukkaamattomana lähteä Kincaidilta. "Ja teidän on päätettävä hyvin äkkiä", murisi mies, "sillä haluan päästä nukkumaan. No niin, valitkaa nyt — loordi vai viidakko?"
"Te kadutte vielä tätä", ärjyi venäläinen.