Se, mitä toisessa osastossa oli, ei ollut näkyvissä, sillä sen päällä oli kansi, jonka ylle näytti levitetyn asfalttia. Laatikon pohjalla koneiston vieressä oli avain. Paulvitsh otti sen nyt ja pisti vetotappiin.
Hän väänsi avainta hiljaa ja vaimensi vääntämisestä syntyneen äänen panemalla pari vaatekappaletta laatikon yli. Koko ajan hän kuunteli, kuuluisiko melua, joka osoittaisi, että merimies tai joku muu lähestyi hänen hyttiään. Mutta kukaan ei tullut keskeyttämään hänen työtänsä.
Kun veto oli suoritettu loppuun, siirsi venäläinen osoittajaa pienellä kellotaululla koneiston sivulla, pani sitten kannen takaisin mustan laatikon päälle ja asetti koko koneen taas piilopaikkaansa pöytään.
Synkkä hymy väreili miehen parrakkailla huulilla, kun hän kokosi arvoesineet, puhalsi lampun sammuksiin ja palasi hytistään ulkona odottavan merimiehen luo.
"Tässä ovat tavarani", sanoi venäläinen, "antakaa minun nyt mennä."
"Minä katson ensin taskuihinne", vastasi merimies. "Olette ehkä unohtanut jonkun pikku esineen, jota ette tarvitse viidakossa, mutta joka on köyhälle meripojalle Lontoossa hyvinkin tarpeen. Ah, sitä juuri aavistin!" huudahti hän hetkeä myöhemmin vetäessään setelitukun Paulvitshin povitaskusta.
Venäläinen katseli häntä synkästi ja mutisi kirouksen. Mutta puhuminen ei olisi auttanut mitään, joten hän koetti parhaansa mukaan lohduttaa itseään sillä tiedolla, ettei merimies pääsisi milloinkaan Lontooseen nauttimaan ryöstönsä hedelmiä.
Vain vaivoin pidätti Paulvitsh kiihkeätä haluaan pilkata miestä viittailemalla siihen kohtaloon, joka pian tulisi sekä hänen että muiden Kincaidissa olijain osaksi. Mutta peläten herättävänsä miehessä epäluuloja hän meni kannen yli ja laskeutui ääneti kanoottiinsa.
Minuuttia tai paria myöhemmin hän meloi rantaa kohti hävitäkseen viidakkoyön pimeyteen. Jos hän olisi hiukankin aavistanut, mitkä kauhut hänellä siellä oli kestettävänä tulevien pitkien vuosien aikana, olisi hän pikemmin lähtenyt varmaa kuolemaa kohti avoimelle merelle kuin alistunut niihin.
Tultuaan varmaksi siitä, että Paulvitsh oli lähtenyt, palasi merimies keulakoppiin, jonne kätki saaliinsa, ja nousi makuulavalleen. Samaan aikaan venäläisen entisessä hytissä tikitti yön hiljaisuudessa pieni kellokoneisto siinä mustassa laatikossa, joka kostaisi toiveissaan pettyneen venäläisen puolesta kovaonnisen Kincaidin pahaa aavistamattomille uneen vaipuneille matkustajille.